mielenterveyspäiväkirja

Tää kesä on ollu kyllä todella surkea. Ei pelkästään sään puolesta, vaan muutenkin.

Mun kesätyöpaikka oli täysi floppi. Purin työsopimuksen kahden kuukauden työskentelyn jälkeen, ennen juhannusta. Silloin mulla ei ollut vielä toista työpaikkaa tiedossa, mutta sain sitten kuitenkin toisen työpaikan.

Työn määrä uudessa työpaikassa ei kuitenkaan ole hurja. Olen nollatuntisella sopimuksella, ja olen tehnyt yhden vuoron tässä kuussa. Inhottaa elää poikaystävän siivellä, kun itsellä ei ole rahaa. Meillä on kuitenkin diili tästä, että me ollaan yksi talous ja autetaan toinen toisiamme ja jaetaan hommia sitten jotenkin muulla tavoin.

Mä nautiskelin keväällä siitä, että sain jäädä Helsinkiin kesäksi, koska sain täältä töitä (olisin saanut kotipaikkakunnaltani töitä varmasti). Olin suunnitellut, että käyn kaikissa geimeissä ja tapahtumissa mitä kesäinen Helsinki tarjoaa, mutta joko mä olen ollut aina liian laiska lähtemään, töissä, tai sitten ei oo ollut rahaa pääsylippuihin.

Mulla on nyt kuitenkin enää kaksi viikkoa lomaa jäljellä, ja sitten pitäisi palata jo takaisin opintojen pariin. Ihan rehellisesti sanottuna, mä odotan sitä jo. Tää kesä on nähty.

Onneksi mulla on tuo tukipilari tuossa vieressä. Pää olis hajonnu tähän kesään ilman häntä.

Mulla ja poikaystävällä tulee pian vuosi seurustelua täyteen. Suurin alkuhuuma on laskenut jo ja yhteiselo on arkistunut (onks toi sana?).

Mä syön pillereitä ehkäisyyn, ja käytössä on desogestrel-minipillerit. Musta alkaa tuntua, että ne vie multa elämänhalun.

Toi kuulostaa todella radikaalilta, mutta oikeasti. Mulla on päivittäin hetkiä, että mikään ei tunnu miltään ja vaikka mä kuinka rakastan tota toista, niin en jaksa hymyillä ja iloita siitä. Pitäisi varmaankin ottaa yhteyttä lääkäriin ja pyytää merkin vaihtoa, mutta toisaalta mulla on vielä ostettuja pillereitä syömättä, eikä ne oo ilmaisia.

Mun käy sääliksi mun poikaystävää, kun se joutuu kärsimään mun mielialavaihteluista, alakuloisuudesta ja kiukuttelusta. Se huolehtii musta koko ajan, eikä se ole ok, että toinen on jatkuvasti huolissaan ja kyselee vointia.

Sekin, että poikaystävä kyselee, miten voin, ärsyttää mua, vaikka tiedän että kyseessä on vain mua rakastavan ihmisen huolenpitoa. Syyllistän itseäni siitä, että olen suoraan sanottuna aika perseestä kun olen mielialoiltani aivan sekaisin.

Tahtoisin vaan, että tää tasaantuisi pian, koska mua myös pelottaa, että jos tarpeeksi kiukuttelen niin tuo toinen ei huolehdi ja rakastakaan enää. Kun oikeesti tuntuu, että toi tyyppi on mun sielunkumppani ja se kenen kanssa haluan olla.

Ehkä tämä tästä.