mielenterveyspäiväkirja

Mä olen aina ollut pyöreä, näin nätisti sanottuna.

Tällä hetkellä olen ainakin omasta mielestäni reilusti ylipainoinen, kun katson vaakaa. Mutta en tunne oloani reilusti ylipainoiseksi. En koe itseäni normaalipainoiseksikaan, mutta mulla on vääristynyt kuva siitä, kuinka painava mä olenkaan ja kuinka paljon olen lihonut esimerkiksi viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Oon aiemmin kokeillut dieettejä, oon nutrannut, oon yrittänyt syödä terveellisesti. Nutraaminen onnistui, ja "laihduin" parin viikon aikana yli 10 kiloa, joista suurin osa oli tietysti sitä nestettä ja turvotusta, jota jatkuva sokerin ja suolan käyttäminen aiheutti. Kaikki tuli toki takaisin seuraavan kuukauden aikana.

Ollaan poikaystävän kanssa aika pahoja ruoan kotiin tilaamisessa. Monesti ollaan sovittu, että tässä kuussa vähennetään, mutta kappas, sunnuntaina onkin taas pizzaa nenän edessä. Niinkuin oli tänäänkin. Paitsi että rahaa menee ihan hulluna verrattuna itse tehtyyn ruokaan, tulee myös syötyä paljon epäterveellisemmin.

Tahtoisin, että mulla olisi parempi itsehillintä. Toivoisin, että laihduttaminen olisi helpompaa. Haluaisin, että olisin lähempänä normaalipainoa. Voisin ihan hyvin laihduttaa vaikka 30 kiloa. Kunpa vain pystyisin siihen, ja saisin motivaatiota.

Jotenkin tämän masennuksen myötä oma itseluottamus on myös tipahtanut aika lailla alemmas, kuin aikaisemmin. Koen, että mun kroppa pettää hiljalleen alta, vaikka todellisuudessa tilanne ei ole juuri kummoisempi, kuin mitä se oli kun olin "terve". Kiinnitän enemmän huomiota vatsamakkaraan tai siihen, että kun katson peilistä niin näytän tosi leveältä niin sivusta kuin edestäkin.

Oon itse kehopositiivisuuden kannalla ihan sataprosenttisesti, mutta koen, että oma kroppani olisi positiivisimmillaan, kun saisin kiloja karistettua. Puhetta ja toivetta riittää, mutta en tiedä, mistä saisin sen motivaation ja halun, joka työntäisi mua kohti tavoitteitani.

Oli tarkoitus kirjoittaa jo pari viikkoa sitten, mutta se olisi saattanut mennä enemmänkin itsesäälin puolelle. Sitähän se varmasti edelleenkin on, mutta ei ainakaan haavat ole niin tuoreeltaan auki, kuin oli silloin.

Täytin maaliskuun lopulla vuosia. Synttäripäivä osui lauantaille, joten päätin järjestää pienet illanistujaiset. Kutsuin jengiä kuukautta ennen juhlapäivää yhteisellä Facebook-tapahtumakutsulla. Tiesin, etteivät kaikki siltikään pääse yhtäaikaa paikalle, koska on yksi mahdottomuus saada kaikkien menoja sovitetuksi. Mutta ajattelin, että kun kutsun hyvissä ajoin, niin kutsuttujen saapumisprosentti olisi korkeampi.

Ensimmäiset peruuntumiset tuli heti, mikä oli harmi mutta myös kiva, sillä on kivaa tietää hyvissä ajoin, montako ihmistä on tulossa. Mä tykkään suunnitella asioita pitkään ja hartaasti, joten hyvissä ajoin tuleva tieto on mulle tärkeetä.

Juhlat olivat siis lauantaina, ja perjantaipäivä olikin mulla ihan täyteen buukattu. Vieraslista oli lyhentynyt melko paljon, joka harmitti, mutta ainakin puolet olivat edelleen tulossa. Perjantaina olin ensin harjoittelussa, sen jälkeen siivosin kotimme lattiasta kattoon ja käytiin vielä poikaystävän kanssa kaupassa ostamassa kaikki mahdolliset, mitä juhlia varten tarvitsi. Kauppareissun jälkeen väänsin vielä iltakympin aikaan juustokakkua hyytymään jääkaappiin yöksi.

Perjantai-iltana vielä tipahti porukkaa. Jo silloin mulla oli pienoinen mental breakdown, kun koko päivän raatanut niska limassa ja siitä kiitoksena ihmiset ilmoittavat peruvansa tulonsa. No, ainakin enemmän syötävää per nenä sitten. Heh.

Lauantaina aamupäivästä yksi minun ja poikaystäväni yhteisistä kavereista laittoi viestiä poikaystävälleni, ettei ole tulossa. Ei ilmoittanut sitä minulle. Ja vielä puoli tuntia ennen kuin juhlien piti alkaa, tuli viimeinen peruuntuminen.

Sitten oli tietysti niitä, ketkä eivät vastanneet yhtään mitään tapahtumakutsuun.

Ja niin se meni: kutsuin 20 ihmistä, joista kaksi saapui paikalle. Kaksi. Kaikki se suunnittelu ja stressaaminen ja tarjoilujen hiominen viimeisen päälle - ja kaksi saapuu vittu paikalle.

Sitä mä olen tässä oikeastaan viimeiset kaksi viikkoa jatkuvasti ajatellut. Että mulla ei ole sellaista ystäväporukkaa, joka saapuisi paikalle mun juhliini. En oikeesti haluu vähätellä niitä kahta ihmistä, ketkä saapuivat - thank heavens, mutta jos mun "ystävistä" kaksi saapuu paikalle niin aika köyhä on fiilis siinä vaiheessa.

Alunperin syy sille, miksi halusin kerätä porukkaa kasaan oli se, että mun oma vointini on kohentunut niin paljon verrattaen siihen, mitä se oli puoli vuotta sitten. Ikäänkuin halusin juhlistaa sitä, että olen vihdoinkin taas kykeneväinen sosialisoimaan ja viettämään aikaa ihmisten kanssa. Olisi ollut myös mukavaa tavata opiskelukavereita, kun ollaan kaikki nyt missä milloinkin kun osa harjoittelussa ja osa suorittaa kursseja.

Mitä tästä opin? Luultavasti sen, että mun sosiaaliset ympyräni ovat lähestulkoon kadonneet. Ja lisäksi sen, että mun on ihan turha järjestää enää mitään. En sano sitä osoittaakseni mieltä, vaan oikeasti, en tahdo aiheuttaa itelleni sitä stressimäärää, mitä mulle nyt näistä pippaloista aiheutui. Se on ihan turhaa.

Kyllä se pikkasen kaivertaa mieltä, kun jatkuvasti sitä tajuaa että on tavallaan kussut omiin muroihinsa. Joko olen vaan yksinkertaisesti paska ja vaikea ihminen, jonka kanssa kukaan ei viihdy tai sitten itse olen liian valikoiva sen suhteen, kenen kanssa tahdon viettää aikaa, kun noita ystäväporukoita on tullut ja mennyt. Haluun kovasti ajatella että kaikki keissit on tällaisia olemme kasvaneet erilleen -liibalaabatarinoita, mutta hyvin paljon sieltä rivien välistä heijastuu oma hylätyksi tulemisen tunteeni.

Tällä hetkellä tahtoisin vain niin kovasti aikuistua - valmistua, päästä työelämään ja elämään sellaista aikuisen arkea, jossa toivottavasti tulisin kohtaamaan sukulaissieluja, joiden kanssa viihtyisin omana itsenäni, ja joiden kanssa mulla olisi jotain yhteistä. Toiveajatteluako?