mielenterveyspäiväkirja

Oon huomannut, että muutettuamme yhteen, musta on tullut aikamoinen järjestysnatsi.

Kun asuin vielä porukoilla, mun huone oli aina ihan kaaos. Oikeesti, ainoo aika kun se oli siisti, oli 5 minuuttia hullun siivousurakan jälkeen. Kun muutin pois kotoa mun ekaan omaan kotiin, siellä oli sama ongelma, ja myöskin tiskiä kertyi ihan todella paljon. Samalla kaavalla jatkoin vielä kaksi seuraavaa kotia, jossa asuin. 

Mutta nyt tosiaan, kun asuu toisen kanssa (joka on ehkä jopa sotkuisempi kuin mä itse olen), musta on kuoriutunut kodinhengetär ja harrastan jatkuvaa siivousta. Mä kauhulla muistelen, kun tulin tänne ekaa kertaa. Tää oli todellakin poikamiesboksi, ja sisäisesti nauroin, kun poikaystävä sanoi juuri siivonneensa. Ajan kanssa tässä kun ollaan tutustuttu ja tunnetaan toisemme paremmin, on selvinnyt, että poikaystävä on tavaran siirtelijä.

Mitään ei heitetä pois, vaan esimerkiksi epämääräinen paperipino siirtyy pöydän toiselta reunalta toiselle. Mä siivoan muuten koko kämppää, mutta poikaystävän tietokonepöytään mä yritän olla koskematta, ihan vaan siksi, että se oppisi pitämään sen siistimpänä eikä niin, että se oppii siihen et mä siivoon sen aina. Vielä on vähän tekemistä sen kanssa...

Oon yllättänyt itseni, kun mua ahdistaa nykyään kaikki krääsä. Haluaisin pitää esimerkiksi hyllyjen päälliset mahdollisimman pelkistettyinä, korkeintaan paljon kasveja. Siivosin tänään meidän eteisen komeron. Ostin kannellisia säilytyslaatikoita ja haaveilemani Dymon, ja dymottelin menemään. Nyt meidän komerossakin on tavarat järjestyksessä.

Mun muutto tänne tapahtui vähän niin, että hommat vaan lössähti tänne. Poikaystävä oli ehtinyt asua tässä viisi vuotta, ja voitte vaan kuvitella sitä kertyneen tavaran määrää, kun mitään ei heitetä pois. Vasta nyt ollaan alettu oikeesti käymään tavaroita läpi, ja ehkä vasta nyt oon kerännyt myöskin tarpeeksi rohkeutta heittää joitain poikaystävän ihan turhanpäiväisiä tavaroita roskiin ihan kysymättä.

Nykyään nautin siitä, että on siisti koti. On kiva, kun ei tarvii olla ihan paiseissa että onko koti ihan läävä, jos joku tulis vaikka extempore kylään. Ja ehkä ensimmäistä kertaa asunto tuntuu oikeesti kodilta. Yksiöt on jotenkin niin sellaisia kopperoita, missä pitää eri huoneiden funktiot tunkea yhteen ja samaan huoneeseen. Mutta täällä meillä on erillinen keittiö, erillinen olkkari, erillinen makkari, kylppäri ja tietty se eteinen komeroineen.

Kirjoitin postauksen tässä muutama päivä sitten, jonka aiheena oli ahdistus, stressi ja ehkä jopa lievä masennus. Taistelin postauksen kanssa, koska fontti ei mennyt kohdilleen ja heitteli eri kokoiseksi, ja tarpeeksi kauan tapeltuani, päätin luovuttaa ja poistin postauksen. Ihan hyvä.

Mun on tosi vaikeeta puhua asioista kenellekään. Oon saanut ihan tosissani tapella itseni kanssa, että olen saanut asioita kakistettua ulos esimerkiksi poikaystävälleni. Eikä se koskaan tapahdu ilman itkua, tai hirveetä määrää pahoittelua siitä, että ethän nyt pahastunut ja sori kun sanoin näin ja ethän loukkaantunut. 

Sama juttu tapahtui keskiviikkoiltana, just ennen kuin alettiin nukkumaan. Maattiin sängyssä pimeessä makkarissa, ja vihdoinkin sain sen sanottua: "musta ei oo tuntunu yhtään omalta itseltäni tässä lähiaikoina." Selitin, kuinka mua ahdistaa monet asiat, enkä tiedä miksi.

Kerroin, kuinka oon lähiaikoina miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka paljon kaverisuhteita olen viimeisen kahden vuoden sisällä menettänyt tai unohtanut. Suurin osa toki ihan syystäkin, miksi hengata ihmisten kanssa jotka tekevät mun elämästä paskaa, mutta silti. Katson kateellisena toisten isoja kaveriporukoita, joiden kanssa he on henganneet jo vuosia. Tällä hetkellä mun paras ystävä on mun poikaystävä, mulla on pari hyvää ystävää ja sit ehkä pari kaveria, mutta ei niistä saa porukkaa kasaan, kun kaikki on niin eri asioiden ääreltä. Mä kaipaan esimerkiksi itselleni sellaista tyttöporukkaa, niin kuin mulla oli vielä vuosi sitten.

Lisäksi kerroin, että mua ahdistaa elämän sisällöttömyys. Mulla ei ole harrastuksia, ja vapaa-ajat menee kotona sohvan nurkassa Netflixiä katsellen ja kissaa silitellen. Poikaystävä siinä pelailee koneella ja ollaan yhdessä koko ajan. Mua alkaa ahdistaa se. Se, ettei ole mitään omaa, se, että ihan kaikki on, että me sitä ja me tätä. Mä rakastan mun poikaystävää, mutta mä tarvitsen myös omaa tilaa. Sanoinkin poikaystävälle, että luulin olleeni toivoton ällöromantikko, mutta oon nyt parisuhteessa ollessani tajunnut, että mua alkaa vaan lähinnä ahdistaa se, jos poikaystävä sanoo paljon siirappisia juttuja. 

Kaiken kruununa on myös mun ahdistus omaa kroppaa kohtaan. Oon lyhyen ajan sisällä lihonut aika paljon. Toki legendaarisia parisuhdekiloja on tullut muutama, pillerien sivuvaikutuksena on mahdollinen painonnousu ja liikunnan puute vaikuttaa. Mutta mulla on myös ongelmia syömisen kanssa. Oon huomannut syöväni tosi huonosti. Herkuttelen ihan liikaa, ja syön kunnon ruokaa liian vähän. Tahtoisin pystyä syömään paremmin, mutta haen edelleen ruoasta lohtua. Lisäksi syön enemmän silloin, kun olen yksin kotona. "Hemmottelen" itseäni ruoalla liian usein. 

Painonnousu aiheuttaa myös sitä, että mun kroppa alkaa hajoamaan alta. Mun polveni on jo oireilleet vuosia, mutta nyt viimeisen parin kuukauden aikana mun vasen polveni on alkanut pistämään vastaan paljon enemmän. Jos menen polvesta lääkäriin, vastaus on, että "painonpudotus auttaa", mutta siihen ei esimerkiksi tarjota apua ja se masentaa. Tää on mun henkilökohtainen kokemukseni.

Tyytymättömyys omaan kroppaan on laskenut mun itseluottamusta todella paljon. Se on näkynyt parisuhteessakin seksin vähenemisellä, ja sitäkin pyytelin poikaystävältäni anteeksi. Poikaystävä on ihanan kannustava asian muuttamisen suhteen, mutta sanoo myöskin hyväksyvänsä mut tällaisena kuin oon.

Ensimmäinen askel on ehkä otettu nyt kun ongelma on myönnetty jollekin toiselle, kuin vain itselle. Pikkuhiljaa. Mä haluan voida hyvin. Mä toivon, että onnistuisin.