mielenterveyspäiväkirja

Ihanaa, nyt on jo Joulupäivän ilta. Tulin vanhempieni luo tiistaina, ja olen jo ihan rikki. Helsinkiin muutettuani aloin tuntea kaupungin omana kotinani. Aikaisemmissa asuinkaupungeissa samaa tunnetta en ole saavuttanut. Ennen ikävöin tänne, kotiin vanhempieni luo, mutta nykyään kaipuuta tänne ei juurikaan ole. Tällä hetkellä ikävöin suuresti Helsinkiin, ja oman kultani luokse.

Olisin halunnut tulla tänne vasta muutamaa päivää myöhemmin, mutta aikataulujen puolesta minun oli helpompi tulla tiistaina. Olen ollut kyllä kunnon orjana täällä: koko ajan piti olla tekemässä jotain, ja vasta jouluaattona sai rauhottua kunnolla.

Onneksi olen huomenna matkaamassa takaisin Helsinkiin. Niin paljon kuin perhettäni rakastankin, en viihdy täällä enää kovin hyvin. Mua ahdistaa jatkuva yhdessäolo ja se ettei yksityisyyttä ole yhtään, paitsi näin yöaikaan. Ja silloinkin sisaruksilla saattaa olla jotain "tärkeää asiaa". Seuraavan kerran olenkin suunnitellut tulevani tänne ensi vuonna (he he), ja silloinkin mahdollisesti vain käymään poikaystäväni kanssa.

Joulu on kuitenkin ollut mukava. Ei valittamista, ei juurikaan draamaa paitsi muutaman lautapelin muodossa, ja menkkahirviönä olen tirautellut kyyneleen jos toisenkin tässä näiden päivien aikana, milloin en saanut lakanaa kunnolla, milloin joulutortut levisi kun jokisen eväät, ja milloin ikävä iski piinaavasti.

Nyt nukkumaan ja sitten aamupäivästä takaisin Helsinkiin. Ihanaa.

Mä rakastan Jane Austenia. Oon lukenut lähestulkoon kaikki hänen teoksensa sekä suomeksi että englanniksi. Oon katsonut aboout kaikki filmatisoinnit kyseisistä teoksista. Omistan fanikamaa. Huh.

Hömppäleffat oli yhdessä vaiheessa mulle tosi vahva pakokeino todellisuudelta. Mun leffahylly pursuili toinen toistaan mauttomampia ja kornimpia draamoja, joita olin ehtinyt osan jo kuluttaa loppuun. Kun en itse saanut romantiikkaa osakseni, hain sitä fiktiivisestä maailmasta ja ihastuin yhteen jos toiseenkin herraan niissä elokuvissa.

Mun number one rakkaus on kuitenkin Mr. Darcy. Siis toi Ylpeys ja ennakkoluulo. Pride and Prejudice. Stolthet och fördom. Mitä näitä nyt oli. (Ei vitsi pitäiskin lukea toi ruotsiksi!)

Ylpeys ja ennakkoluulo (vuoden 2005 leffa) tuli telkkarista jonain hämyisenä lauantai-iltapäivänä joskus muutamia vuosia sitten. Satuin makaamaan sohvalla telkkarin edessä ja sivusilmällä katselin elokuvaa. Ei mennyt kuin hetki kun olin nenä kiinni telkkarissa ja olin ihan lumoutunut. Mua harmitti kun en ollut nähnyt koko elokuvaa, ja sit metsästin sitä netistä seuraavan illan. Jostain mä sen sitten löysin ja katsoin, ja teki heti mieli katsoa uudestaan. Sit mä googlailin ja tajusin et niin, tää on tän Austenin kirja. Mistähän mä saisin sen käsiini että voisin lukea sen?

Olin mummulassa käymässä ja tutkin siellä kirjahyllyä sattumalta, ja löysin sieltä tän kirjan. Se oli vanha, vuoden -46 painos tästä kirjasta ja vähän jo elämää nähneet kannet näytti houkuttelevilta. Pyysin kirjaa mummulta lainaan, mutta mummu sanoi, että saat pitää sen. Siitä lähtien se on ollut mulle tärkein teos kaikin puolin.

Musta on ihanaa, että sekä kirja että filmatisoinnit on hyviä. Yleensä niissä on niin paljon ristiriitoja että se vain ärsyttää. En väitä etteikö noissa olisi, mutta molemmat iskee muhun silti niin vahvasti. Musta tuntuu, etten koskaan ikinä tule löytämään yhtä hyvää kirjaa, kuin se.

Seuraavaksi lukulistalla ois Anneli Auerin Murhalesken muistelmat.

Kuten sivupalkissakin kuvauksessa lukee, oon aika hiljattain muuttanut statustani ikisinkusta varatuksi. Ihan täysin rehellisyyden nimissä, vielä puol vuotta sitten ajattelin että sitä päivää ei koskaan tulis. Olin taas kerran poistamassa Tinderiä, ja taas kerran keskittymässä vaan omaan itseeni, ja sit siellä tulikin puolivahingossa vastaan sellanen tapaus joka vei aika salamana jalat alta.

Anyways, tän kirjoituksen tarkotuksena ei ollut alkaa hypettää mun kukoistavaa parisuhdetta (vaikka siitäkin tekis mieli puhua aivan liikaa), vaan nyt on kyse siitä, miten väitetään parisuhteen muuttavan ihmistä. Okei joo, muutoksia tapahtuu, mutta it takes two to tango.

Eräälle mun sinkkuystävälle tää mun parisuhde on ollu ilmeisen vaikee sulattaa. Oon hämmentynyt siitä, koska en oo ikinä ollu sellanen ihminen joka kauheesti viettäis vapaa-aikaa ystävien kanssa, joten mua on turha syyttää siitä, etteikö mua näkis enää niin usein. Ihan samalla tavalla vastailen viesteihin kun ennenkin, en oo ehkä niin nenä kiinni luurissa enää mutta silti vastaan, aina.

Mun on myös vaikee puhua mun parisuhteesta joillekin kavereille. Tiiättekö kun ennen on ollu se kyyninen ikisinkku joka yökkää jokaselle parisuhdestoorille vaikka oikeesti haluis ite täysin identtiseen tilanteeseen, ja sit kun yhtäkkiä onkin sellasessa tilanteessa ja haluis hehkuttaa sitä koko maailmalle, niin tulee sellanen olo että ei hitto, ei nää jaksa kuunnella. Ja sit ne yökkäilee. Ja mä tajuun kuinka ärsyttävä oon ite ollu sillon aikoinaan.

Mut oikeesti, kun on tottunu yleisesti ottaen vaan valittamaan asioista (koska negatiivisista asioista on aina helpompaa puhuu ku positiivisista) niin on tosi vaikeeta vastata kysymykseen "mitä sulle kuuluu". Ja sit tulee se fiilis et ei kysyjää varmaan ees kiinnostakaan.

Täs ei tainnu nyt olla mitään punasta lankaa mut kunhan halusin vetästä pienet ranttaukset tähän. Pointti oli siinä, et on ikävää että kaverit väittää parisuhteilijan muuttuneen, vaikka tavallaan itse painostavat kohti jonkinlaista muutosta. Ja musta ois tärkeetä käsittää, että kuka tahansa ihminen muuttuu, jos rakastuu tai rinnalle tulee uusi, todella tärkeä ihminen. Sen ei tarvii kuitenkaan olla kavereilta pois.

Mulla on ollut useampia blogeja vuosien varrella, ja ne on ollut just sitä sellaista pintaliitopaskaa, mitä kovin monen blogit on. Oli asukuvia, "meikkivinkkejä", huoneen ja asunnon esittelyitä, soopaa ja sontaa laidasta laitaan.

Diipimpi shitti on ehkä nykyään enemmän se mun juttu. Oon päässyt yli myöskin sellasesta yhyypaskaa -itsesäälikieriskelystä, kuinka oon ikisinkku kun se asia pääsi muuttumaan tuossa muutamia kuukausia sitten. Mutta on mulla silti yhä ajatuksia asioista ja parisuhde ei oo pehmentäny mun aivoja ihan täysin.

Mä kuljen täällä nimellä Alice. Se ei ole mun oikea nimi, tai ehkä se on. En tiiä. Passissa on eri nimi. Eli ei se sit kai oo. Oon 22-vuotias opiskelija ja asun Helsingin keskustassa pienessä kodissani. Oon aika laiska persoona ja tilaan myös liian usein kotiinkuljetuksella ruokaa (hiton Wolt ja Foodora.) (No ei, oikeesti rakastan näitä.)

Mikään ei oo parempaa ku paskanpuhuminen ja hömppäleffat. Ja poikaystävä. Ei vitsi, noista kaikista voisin heittää hullut setit heti kättelyssä, mutta ehkä mä säästelen niitä erillisiin postauksiin.

Jos sä jostain syystä päädyit tänne, niin moi, tervetuloa. Ois ihan hauskaa jos jäisit seurailemaan. Katotaan millasella tahdilla mä tulen saamaan aikaseks näitä kirjotuksia.