mielenterveyspäiväkirja

Kävin viime viikolla yksityisellä lääkäriasemalla, koska omalle terveysasemalle oli melkoisen pitkä jono. Olin varannut ajan sellaiselle lääkärille, jolla oli esittelyn mukaan kokemusta masennuspotilaista, mutta edellisenä päivänä mulle soitettiin sieltä, että lääkäri on sairaana, voidaanko vaihtaa toinen lääkäri tilalle.

No, enpä sitten tiennyt, että lääkärikseni valikoitui työterveyslääkäri, jolla omien sanojensa mukaan oli hyvin vähän kokemusta masennuksesta. Nice.

Lääkäri puhui mun päälle kun yritin kertoa ongelmaani. Aloin itkeäkin tapaamisen aikana, ja kesti kauan ennen kuin lääkäri tarjosi minulle paperia, joka sekin oli vain nippu käsipapereita tuupattuna käteeni. Sain kuin sainkin apua uniongelmaani, vahvempaa melatoniinia sekä jos se ei auta, niin reseptin unilääkkeeseen. Lisäksi lääkäri kirjoitti minulle myöskin diagnoosiksi lievä masennustila. Vain sen perusteella, mitä olin itse kertonut, sekä että olin edellisellä viikolla tehnyt opiskeluterveydenhoitajalla Beckin masennustestin, josta tuloksena oli lievä masennus. Okei, en koe diagnoosia mitenkään vääräksi, mutta olihan tuo nyt aika perseestä.

Äitini tuli sitten lopulta viime viikonlopuksi meille, ja meillä oli kyllä kiva viikonloppu. Kun vietiin äiti juna-asemalle eilen, niin kyllähän siinä heti pieni äidin ikävä iski. Tuntuu, kuin oisin kokenut takapakkia aikuistumisessa nyt, kun on ollut tätä masennusta - ihan kuin oisin taas joku pikkutyttö joka kaipaa äitinsä suojaa jatkuvasti.

Mulla alkaa tänään opiskeluaikani viimeinen harjoittelu lastensuojelussa. Mua pelottaa ihan sikana, että jaksanko mä tehdä tämän harjoittelun nyt, ja vielä tuollaisessa ympäristössä, jossa työskenteleminen voi olla raskasta. Ärsyttävää, että koko aamun kuudesta asti oon ollut pala kurkussa, koska mua jännittää ja ahdistaa niin paljon mennä tänään harjoitteluun. Aloitan iltavuorolla, ja ajatus siitäkin, että työ on vuorotyötä ja näin uniongelmaisena ois tärkeetä saada unirytmi kohdalleen, pelottaa etten oikeasti jaksa. Toivon, että mun ei tarvitse tehdä kovinkaan montaa viikonloppua, koska sitten en myöskään tiedä, koska ehtisin tehdä opinnäytetyötä.

Juttelin eilen äidin kanssa, ja totesin, että jos en yksinkertaisesti kykene suorittamaan harjoittelua, niin yritän siirtää sen sitten vain syksylle ja sumplia asioita sitä mukaa. Tai niin, että suoritan lopun harjoittelun syksyllä, ja osan nyt keväällä. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa ja siirtää harjoittelu heti syksylle, mutta kesätöistä lupailtiin alustavasti sijaisuutta vielä osaksi syksyä, niin en tahtoisi myöskään missata sitä tilaisuutta.

Kamalaa myöntää, mutta olen tänä aamuna jo miettinyt kymmeniä kertoja eri mahdollisuuksia livistää tästä. Harjoittelupaikka ei ole mulle ehkä se kaikista mieleisin, vaan valitsin vain sen paikan mikä sattui olemaan vapaana, koska olin itse niin myöhässä näiden asioiden kanssa. Lähtöön on nyt reilu puoli tuntia ja itkettää, ehkä hieman oksettaakin ja henkeä ahdistaa. Voi apua, mitä tästä oikein tulee.

Tänään keräsin itseni ja kysyin yhdeltä kaverilta, että haluaisiko hän tulla meille istumaan iltaa tällä viikolla, ennen kuin mulla alkaa harjoittelu. Vaati niin paljon, että sain esitettyä kutsun ja että sain itseni henkisesti valmiiksi viettämään aikaa kaverin kanssa. Hän on yksi kavereistani, jonka kanssa viihdyn parhaiten.

Hän sanoi ei.

Ihan kuin kaikki seinät olis kaatunut päälle. Mun sisällä meni sellainen kylmä aalto läpi mun kropan ja pettymys lankesi päälle noin tuhat kertaa pahempana kuin tällaisissa tilanteissa normaalisti - joo okei, sul on muita menoja niin katotaan joku toinen päivä. Mutta ei. Tänään teki mieli sillä hetkellä alkaa itkemään ja kiroamaan koko maailma paskaksi paikaksi.

Rauhoituin, ja tuudittauduin siihen ajatukseen, että okei, äiti tulee viikonlopuksi, hän on sentään yksi jonka kanssa voin viettää aikaa poikaystävän lisäksi. Laitoin äidille juuri viestiä varmistaakseni, onko hän tulossa, ja hän vastasi että ei tiedä, ei välttämättä.

Siis mikä vittu tätä päivää vaivaa. Oon saanut tänään jo kaksi itkukohtausta kotiin tultuani (oon ollut kotona 3 tuntia) ja ahdistaa niin paljon ajatus siitä, ettei mulla oikeesti ole ystäviä tai ketään, kenen kanssa viettää aikaa. Ees oma äiti ei ole sellainen.

Kunnon itsesäälissä kieriskelyä taas.

Tuntuu, että junnaan paikallaan tällä hetkellä. Suurin syy siihen on varmasti se, etten nuku kovinkaan hyvin. Jo viimeisen kuukauden ajan mulla on ollut unettomuutta: sekä vaikeuksia nukahtamisessa, että jatkuvaa heräilyä pitkin yötä.

Kävin eilen pitkästä aikaa opiskeluterveydenhoitajalla. Oli vähän turha reissu suoraan sanottuna. Viimeksi kun kävin, noin kuukausi sitten, terkkari sanoi että ensi kerralla pystytään varaamaan jo aikaa koululääkärille. Siksi olen venyttänyt tätä unettomuuden sietämistä, koska tiesin että lääkäriaika olisi luvassa. No, eilen kun sinne menin, terveydenhoitaja kertoi että koko keväänä ei ole tavattavissa koululääkäriä.

Nice.

Olin siis turhaan odotellut olematonta koululääkäriä, kun olisin voinut mennä lääkäriin jo aiemmin. Terkkari kehotti sitten varaamaan aikaa omalta terveysasemalta. Sinne soitin tänään, ja siellä seuraava vapaa aika on vasta 2,5 viikon päästä.

Mulla alkaa työharjoittelu 1,5 viikon päästä, ja olisi kiva saada unilääkitys edes alulle ennen harkkaa. Onneksi mulla on äiti, joka itse ehdotti, että voi sponssata yksityistä lääkärikäyntiä. Siispä ensi tiistaina menen yksityiselle lääkärille.

Terapiassa menee hyvin. Tuntuu, että siitä on hyötyä. Tuntuu, että voin luottaa terapeuttiin koko ajan enemmän ja tavallaan jo odotan seuraavia käyntejä. Myös siltä kannalta, että tahtoisin vain saada tämän koko asian käsiteltyä, ettei se koko ajan pyörisi mielessä.

Viikonloppuna aiomme viettää poikaystävän kanssa omaa ystävänpäivää, sillä olin varsinaisen päivän koulussa ja töissä. Menemme ainakin syömään ja keksimme varmasti muutakin kivaa huomiselle.

Tänään istuskelin kouluni ruokalassa ihan omissa ajatuksissani, vaikkakin opiskelutovereiden seurassa. Tuijotin vain seinää ja mietin tyhjyyttä. Sitten yksi pöytäseurueesta kysyi: mitä sä oikein mietit?

Mä tajusin, että koen nykyään paljon tyhjiä hetkiä. Unohdun tuijottamaan seinää, ikkunasta ulos, omia käsiä, ihan mitä vain, enkä enää ajattele niissä hetkissä mitään muuta, kuin tyhjyyttä. Sitä, miten mikään ei tunnu siinä hetkessä yhtään miltään. Niin kuin ei nykyään oikein muissakaan hetkissä.

Välillä mä unohdun omaan masennukseeni. Mä yritän vältellä sen näyttämistä kenellekään, mutta nykyään se on paljon vaikeempaa. En enää naura asioille niin spontaanisti, en heitä mulle tyypillistä läppää, enkä myöskään jaa oman elämäni kokemuksia, koska tällä hetkellä ne pyörivät hyvin vahvasti tietyssä teemassa. En mä halua vastata kysymykseen "mitä kuuluu?" enää aidolla ja rehellisellä vastauksella. Paljon helpompi on vain sanoa että ihan hyvää, tai tässähän tämä. Koska mä en halua selittää kaikille, mikä mua vaivaa.

Mä en myöskään enää hallitse kasuaalia rupattelua, edes mun kavereiden kanssa. Oon nykyään lähinnä sivustaseuraaja, kuuntelen mitä muut puhuu, koska joko mua ärsyttää se yksi tietty tyyppi jolla on omaa kokemusta maailman kaikista asioista ja ne on pakko jakaa, tai sitten en vaan tahdo osallistua keskusteluun, koska saattaisin paljastaa itsestäni liikaa.

Tänään bussimatkalla mietin, kun yksi opiskelukavereistani hyppäsi pois ennen mua, että tuokin tyyppi on vaan yksi niistä opiskeluajan kavereista. En oo bondannut oikeastaan kuin ehkä parin tyypin kanssa sen verran, että uskon meidän olevan yhteydessä opiskelujen jälkeenkin. Mutta sitten olenkin kusessa, kun opinnot on ohi: mulla ei ole jäljellä kuin poikaystävä (toivottavasti ainakin) ja pari ystävää, jotka asuvat jossain muualla ja joita näen muutamia kertoja vuodessa.

Sittenpä sitä vasta olenkin yksin.

Viime aikoina mua on alkanut ahdistaa sosiaalisuus enemmän. Mut se on jännää, ei kaikkien ihmisten kohdalla, vaan toisten seuraan mä jopa hakeudun mielelläni.

Negatiiviset ihmiset on ne, kenen seuraa mä oon alkanut vältellä. Näiden vuosien aikana oon todennut, että jos ihmisiä ei oikeesti kiinnosta mun kuulumiset ollenkaan ja musta tulee kaatopaikka, jolle ne dumppaa kaiken sen paskan, tai "paskan" mitä niiden elämässä on, niin se ei oo sen arvoista. Varsinkaan tällä hetkellä, kun itelläkin on tosi vaikeeta. 

Yks mun läheisimmistä kavereista on mm. tuosta syystä alkanu ärsyttää mua ihan sairaasti. Mä ymmärrän, että ihmisille tapahtuu kaikkea, ja tuntuu että pitää purkaa, mut ei ihan oikeasti kaikki yksinkertaisimmatkaan asiat voi olla "vitun paskaa" tai "perseestä". Lisäksi mua on alkanut ahdistaa se, että hänellä on joku vastaus tai oma kokemus aina ihan vitun kaikesta. Mä en halua aina vertaiskokemuksia ja sitä, että aletaanki puhumaan toisen kokemuksista, kun vihdoinkin yritän avautua omasta elämästäni. Oon kans miettinyt, että miten yhdelle ihmiselle on voinut tapahtuakin niin monta asiaa lyhyen elämänsä aikana, hän on mua kuitenkin vielä puoltoista vuotta nuorempi.

Musta tuntuu etten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan tää kuulostaa vaan kauheelta ragepurkautumiselta. Mutta se, että en esimerkiksi halua mennä enää jumppaan josta pidän, siksi koska tää mun kaveri on siellä, ei oo enää hauskaa. Välttelykään ei toimi ikuisesti, ja odotan vain sitä, että tää mun kaverini huomaa mun käytöksen. Mä en oo koskaan ollut hyvä ottamaan asioita esille, tai puhumaan asioista rehellisesti ja selvittämään asioita. Mä en myöskään haluaisi vältellä tätä mun kaveria, koska se on oikeesti ihan yläastemeininkiä. Mulla nyt vaan ei oo voimia siihen, että omien kamppailujen lisäksi pitäis vielä jaksaa kuunnella se kaikki paska, mitä toinen selittää. 

Mä toivon, että kun tietyn aikaa ottaa etäisyyttä, niin sitten taas asiat alkaa rullaamaan ja tuntuu taas paremmalta. Mä todella toivon. Ei mulla tässä elämän aikana turhan montaa hyvää kaveria oo ollut. Mutta ehkä tää on taas näitä, että ei sitten ollutkaan meant to be, tai ehkä mä itse olen jotenkin tosi vaikea ihminen ja mun on siksi vaikeaa pitää pitkiä ystävyys- tai kaveruussuhteita yllä. 

Oon kuitenkin iloinen siitä, että tunnen lähentyneeni taas oman äidin kanssa, kun sain hänelle kerrottua asiasta. Oli oikeesti niin helpottavaa, kun tiistai-iltana äiti soitti ja kysyi päivästä, ja pystyin hänelle kertomaan olleeni terapiassa ja vähän jakamaan kokemuksia siitä. Ei tarvii enää peitellä mitään, vaan voi taas avoimesti kertoa ja puhua kaikesta.

Olipahan taas aivopieru koko tämä teksti, kunnon oksennus vaan kaikista fiiliksistä. Onneksi on taas viikonloppu. Pikku breikki taas arjen vilinästä.