Tänään istuskelin kouluni ruokalassa ihan omissa ajatuksissani, vaikkakin opiskelutovereiden seurassa. Tuijotin vain seinää ja mietin tyhjyyttä. Sitten yksi pöytäseurueesta kysyi: mitä sä oikein mietit?

Mä tajusin, että koen nykyään paljon tyhjiä hetkiä. Unohdun tuijottamaan seinää, ikkunasta ulos, omia käsiä, ihan mitä vain, enkä enää ajattele niissä hetkissä mitään muuta, kuin tyhjyyttä. Sitä, miten mikään ei tunnu siinä hetkessä yhtään miltään. Niin kuin ei nykyään oikein muissakaan hetkissä.

Välillä mä unohdun omaan masennukseeni. Mä yritän vältellä sen näyttämistä kenellekään, mutta nykyään se on paljon vaikeempaa. En enää naura asioille niin spontaanisti, en heitä mulle tyypillistä läppää, enkä myöskään jaa oman elämäni kokemuksia, koska tällä hetkellä ne pyörivät hyvin vahvasti tietyssä teemassa. En mä halua vastata kysymykseen "mitä kuuluu?" enää aidolla ja rehellisellä vastauksella. Paljon helpompi on vain sanoa että ihan hyvää, tai tässähän tämä. Koska mä en halua selittää kaikille, mikä mua vaivaa.

Mä en myöskään enää hallitse kasuaalia rupattelua, edes mun kavereiden kanssa. Oon nykyään lähinnä sivustaseuraaja, kuuntelen mitä muut puhuu, koska joko mua ärsyttää se yksi tietty tyyppi jolla on omaa kokemusta maailman kaikista asioista ja ne on pakko jakaa, tai sitten en vaan tahdo osallistua keskusteluun, koska saattaisin paljastaa itsestäni liikaa.

Tänään bussimatkalla mietin, kun yksi opiskelukavereistani hyppäsi pois ennen mua, että tuokin tyyppi on vaan yksi niistä opiskeluajan kavereista. En oo bondannut oikeastaan kuin ehkä parin tyypin kanssa sen verran, että uskon meidän olevan yhteydessä opiskelujen jälkeenkin. Mutta sitten olenkin kusessa, kun opinnot on ohi: mulla ei ole jäljellä kuin poikaystävä (toivottavasti ainakin) ja pari ystävää, jotka asuvat jossain muualla ja joita näen muutamia kertoja vuodessa.

Sittenpä sitä vasta olenkin yksin.