mielenterveyspäiväkirja

Joulu oli ihana. Raskas, mutta ihana.

Lähdettiin poikaystävän kanssa mun vanhemmille perjantaina, ja tultiin sieltä kotiin maanantai-iltana. Molemmat veljeni tyttöystävineen olivat joulun porukoilla, ja oli ihanaa kun talo oli täynnä väkeä. Käytiin paljussa ja saunassa (minäkin saunavihaaja kahteen otteeseen), syötiin aivan liikaa ja vietettiin kaiken kaikkiaan oikein kiva joulu.

Varjopuolena joulussa oli jatkuva sosiaalisuus. Poikaystävä kyllä tietää mun tilanteesta, ja mainitsin asiasta veljillenikin ihan vaan että he ovat tilanteen tasalla. Oli silti tosi uuvuttavaa, kun ei tullut hetkeäkään, jolloin olisin saanut rauhoittua, täysin yksin. Olin todella väsynyt kotiin palattuamme, ja nukuinkin seuraavaan päivään iltapäivä kahteen asti.

Ensi vuosi kammoksuttaa mua. Pitäisi vuoden päästä valmistua ja muutenkin ensi vuonna on kaiken näköistä kuviota tulossa. Mutta toisaalta olen avoimilla mielin niin pitkälti, kuin vain uskallan olla. Olen käynyt ensimmäistä kertaa terapiassa, ja se jatkuu tammikuussa. Tavallaan olo on jo kevyempi, ehkä myös siksi, että tällä hetkellä ei ole mitään juuri nyt ajankohtaista stressattavaa.

Nyt vielä rauhoitutaan ja nautitaan siitä, että mitään ei ole pakko tehdä. 

Tänään mulle soitettiin sieltä terapiaa tarjoavasta liitosta. Sain ajan jo perjantaille. Olin jotenkin automaattisesti ajatellut, että se menisi ensi vuoden puolelle, mutta siellä oli tullut ilmeisesti joku peruutus.

Mua vähän jännittää. Lähinnä se, että ottaako ammattilainen mut tosissaan. Jos hän on ammattilainen, niin tietenkin ottaa, kyllähän minä sen tiedän, mutta silti. Alan tässä vaiheessa vähättelemään omia ongelmiani ja tuntemuksiani.

Mulla on huomenna viimeinen koulupäivä ennen joululomaa. Ihanaa. Mä olen niin väsynyt ja poikki tästä syksystä, että oon enemmän kuin loman tarpeessa. Tekisi mieli vain nukkua koko ajan, mutta ei voi. Perjantaiaamuna viimeinkin voi.

Oon hyvällä mallilla myös joululahjojen suhteen. Enää puuttuu veljieni joululahjat, mutta tiedän jo, mitä heille aion hankkia. Viikonloppuna poikaystäväni on poissa kotoa, joten voin rauhassa paketoida lahjoja, ilman että hän näkee omiansa.

Onpas typerän mittaisia kappaleita tässä tekstissä.

Kiitos moi.

Pari viikkoa sitten se tapahtui. Mä romahdin.

Poikaystävä on tasaisin väliajoin kysellyt multa, että onko kaikki oikeesti ok, ja oon aina vaan sanonut, että joojoo, mua oon vaan väsynyt/stressaantunut/päänsärkyinen. Pari viikkoa sitten hän kysyi taas saman kysymyksen, ja aloin itkeä ihan hulluna.

Mikään ei tunnu miltään. Mä rakastan mun poikaystävää yli kaiken, mutta tuntuu niin sydäntä riipivältä, kun en tunne sitä tunnetta niin kuin haluaisin tuntea. En jaksa hymyillä, koska tuntuu ettei mikään ole sen arvoista. Haluaisin vain nukkua päivät pitkät, ja olen ihan rättiväsynyt kun tulen luennoilta kotiin. Sosiaaliset tilanteet uuvuttaa mua, ja mun on pakko prepata itseeni niitä varten aina tosi paljon. En tee mitään enää impulsiivisesti tai spontaanisti, vaan kaikki pitää olla suunniteltua, jotta osaan varautua siihen. Fiilis on erittäin paska ja itken entistäkin helpommin.

Kun olin saanut kaiken purettua, poikaystäväni halasi mua tiukasti ja sitten sanoi: pitäisikö sun mennä juttelemaan terveydenhoitajan kanssa?

Mä olen käynyt siellä nyt muutaman kerran ja jatkan käyntejä säännöllisesti. Tein vähän testejä, jotka näyttäisi osoittavan mulle tällä hetkellä keskivaikeaa masennusta ja lievää ahdistuneisuutta. Olen hakeutunut myöskin terapiaan terveydenhoitajan suosituksesta, mutta en ole vielä saanut vastausta.

Vaikka testien tulos ei mikään diagnoosi olekaan, niin silti samaan aikaan pelotti sekä helpotti kuulla tuo. Pelotti siksi, että en olisi ennen ikinä uskonut voivani olla masentunut. Ja helpotti siksi, että sain syyn sille, miksi mikään ei tunnu miltään. Ehdin jo pelätä aika ajoin, että onko parisuhteessamme jotain vikaa. Mutta tämä kokemus on opettanut mulle, että meidän suhde on erittäin vakaalla pohjalla, ja mulla on turvallinen olo.

On hyvä myöntää, että on vaikeeta. Se on ensimmäinen askel eroon vaikeuksista.