mielenterveyspäiväkirja

Oon nyt parin viime päivän aikana haaveillut menneistä ajoista todella paljon. Eniten ehkä kolmen-neljän vuoden takaista elämääni. Silloin asuin vielä eri paikkakunnalla, mulla oli aktiivinen sosiaalinen elämä ja kävin töissä. Pidin paljon hauskaa enkä murehtinut elämästä.

Oon tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, kaksi vuotta yhdessäoloa takana ja varmasti monta vielä edessä. Mutta jostain syystä mulla on ikävä sitä neljän vuoden takaista minää, joka vielä etsi rakkautta ja sekoili paljon siinä matkalla. 

Kävin tapaamassa mun pitkäaikaisinta ystävää viime viikolla ja meillä on ollut kyllä tosi vaiherikas ystävyyssuhde. Kaiken se on kestänyt, mutta paljon myös kärsinyt. Meidän ystävyyden varrella ollaan oltu ihastuttu toisiimme, mutta eri aikoihin. Nyt olen viime tapaamisen jälkeen miettinyt, että mitä jos meistä olisikin tullut pari. Jotenkin olen alitajuisesti ajatellut että hänen kanssaan päätyisin vielä jossain vaiheessa yhteen, vaikka ollaankin kummatkin onnellisesti suhteessa tahoillamme. Taas kun tavattiin, niin en voinut olla tuntematta vetovoimaa välillämme. Mutta se voi hyvinkin johtua vain siitä, että olemme olleet todella läheisiä, ja tunnemme toisemme läpikotaisin.

Ennen mulla oli myös ystäviä, kenen kanssa vietin paljon aikaa ja kävin ulkona viikonloppuisin ja joskus jopa viikollakin. Olin lauantai-iltana pitkästä aikaa tuulettumassa ulkona, viimeksi olen käynyt pubissa maaliskuussa kun "juhlin" synttäreitäni. Mutta tällä kertaa mulla oli tosi kivaa ja päädyin keskustelemaan paljonkin ihmisen kanssa, josta en ole jostain syystä aiemmin pitänyt.

Pieniä, mutta outoja juttuja on tapahtunut muutaman viikon sisällä. Haaveilen kovasti muuttamisesta, ja haaveilen että muuttaisimme tuolle paikkakunnalle, jossa minun oli hyvä olla. En ole vielä saanut miestä ylipuhuttua, eikä se nyt tällä hetkellä olisi ajankohtaistakaan, mutta haluaisin silti. En tiedä tuleeko tämä halu siitä, että kaipaan entisiä aikoja. Todennäköisesti. 

Oon kokenut jonkinlaisen uuden seksuaalisen heräämisen myös, ja sillä paikkakunnalla asuessani mulla oli "jännittävä" (eli muiden mittapuulla ihan basic) fuckbuddy -suhde erään mua pari vuotta vanhemman miehen kanssa. Se toimi. Ja sain paljon. Musta tuntuu, että puoltoista vuotta minipillereiden popsimista on tappanut erotiikan nykyisestä suhteesta ja kestää herätellä sitä takaisin eloon nyt kun olen lopettanut niiden syömisen. Ensimmäistä kertaa vuoteen halusin seksiä viime keskiviikkona. Melkein kolmen kuukauden seksittömyyden jälkeen myös mies oli huojentunut. Nyt olen halunnut seksiä joka päivä, mutta koen että en saa siitä irti mieheni kanssa oikein mitään ja joudunkin tyydyttämään itse itseni. Ei sillä, etteikö mies olisi halukas tekemään juttuja, mutta mä en jostain syystä anna sille mahdollisuutta.

Äh, niin paljon asioita mielen päällä että ihan pahaa tekee. Ollaan viikonloppuna menossa käymään vanhempieni luona ja sinne tulee myös veljeni kumppaneineen, niin ehkä rakkaudentäyteinen perhekeskeinen parisuhdeviikonloppu tekee hyvää ja selvittää ajatuksia. 

Niin paljon stressiä tällaisesta turhasta. Eikö ole ihan ok tuntea erilaisia tuntemuksia, vaikka olisikin onnellinen omassa suhteessaan? Ehkä käsittelen asioita, joita en ole silloin aikoinaan käsitellyt? En tiedä. En todellakaan enää tiedä.

Puoltoista kuukautta sitten aloitin elämäntaparempan. Kiloja ei oo ihan kauheesti vielä pudonnut, sillä päätin hylätä ajatuksen nutraamisesta. Lähinnä sen takia, että ne pussikeitot maistui ihan helvetin pahalta. En myöskään oo halunnut totaalikieltää iteltäni mitään, sillä sen tiesin jo entuudestaan ettei siitä tuu mitään.

Arki mulla menee aika kivuttomasti terveellisesti syöden. Viikonloput on pahoja. Tulee tilattua epäterveellistä ruokaa tai käytyä jossain syömässä. Ja herkuteltua muutenkin. Maanantait on mulle kuitenkin aina sellainen aloitus puhtaalta pöydältä, vaikka toivoisinkin että osaisin myös sen viikonlopun syödä aina nätisti. Herkuttelua vois olla sitten vaikka kerran parissa viikossa.

Viimeset puoltoista viikkoa oon kuitenkin aika lailla kussu omiin muroihin. Poikaystävä lähti koiravahdiksi vanhempiensa luo ja oli poissa kotoa puoltoista viikkoa. Se oli paha, sillä paluu vanhoihin mättötapoihin tapahtui. Aikaisemmin oon vetänyt milloin mitäkin herkkua aina silloin, kun kukaan ei ole näkemässä tai todistamassa sitä. Ja sit niitä herkkuja on pitäny syödä ihan sikana aina. Ehkä vois puhua jonkin sortin ahmimishäiriöstä. En vetäny ehkä ihan niin övereitä ku oisin voinu vetää, mutta silti meni aika vituiks. Nyt tosin on sitten motivaatiota taas aloittaa uusiksi, kun poikaystävä palasi kotiin, ja uusi kuukausi alkoi maanantaista. Mikä sen parempi hetki tehdä korjausliike?

Noin muuten mun olo on kyllä paljon parempi verrattaessa esimerkiks viime kevääseen. Mä lopetin minipillereiden syömisen tasan kuukausi sitten ja sillä on ollut ihan mieletön vaikutus mun mielialaan. Tiesin niitä aloittaessani että ne mahdollisesti voi sivuvaikutuksena aiheuttaa alakuloisuutta, mutta mun olo oli siitä jotenkin vielä extremempi. 

Veikkaan, että mun masennus on hyvinkin saanut boostia just näistä ekstrahormoneista, mitä oon naamaani vetänyt puoltoista vuotta. Musta tuntuu, että oon saanut elämänilon takaisin, koen positiivisiakin tunteita ja arki on aika normaalia. Toki mulla on edelleen päiviä kun elämä on täyttä paskaa eikä huvita tehdä mitään, ei haluais nousta sängystä eikä varsinkaan puhua kenenkään kanssa. Mutta koen olevani enemmän oma itseni taas, pitkän tauon jälkeen.

Seksuaaliset halut mulla tosin ei ole palanneet ainakaan vielä, mutta jotain kipinää senkin puolesta alkaa olla. Yksi asia mitä en tosiaan ollu kaivannut, oli menkat, jotka tekivät comebackin viime viikonloppuna, kivuliaampana kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt niidenkin puolesta alkaa elämä voittaa ja luojan lykky, että mulla on aina ollut tosi lyhytkestoiset menkat.

Mua harmitti kun terapia loppui keväällä, mutta nyt pääsen jatkamaan keskustelua ainakin muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Katsotaan, onko siitä mulle hyötyä vai haittaa. Vähän ehkä rasittaa avata se paskaa sisältävä arkku uudestaan ja kertoa taas kaikki uudelle ihmiselle, mutta toisaalta jos siitä on mun oman voinnin kannalta jotain hyötyä, niin sen verran paljon mä itestäni välitän että teen sen. 

Tosiaan, mun oli alunperin tarkoitus myöskin valmistua joulukuussa, mutta päätettiin oppariahdistuksen alla vähän venyttää valmistumista, ja näin ollen sen pitäisi tapahtua helmikuussa. Meillä oli parin kanssa ihan hullu stressi aiheesta, ja sitten päädyttiin helpottamaan omaa oloamme ja käytiin opon kanssa neuvottelemassa asiasta. Sekin on helpottanut omaa oloa.

Mulla on enää kolme varsinaista koulupäivää jäljellä, ja sit oisin enää opparia vaille valmis. Käsittämätöntä, mihin nämä opiskeluvuodet on menneet. Oli niin turvallista vain olla ja (muka) opiskella. Työelämä tuntuu pelottavalta. Mutta onneksi siihen on vielä aikaa.