mielenterveyspäiväkirja

Oltiin viikonloppuna mun vanhempien luona, ja pakko sanoa että edellisen postauksen kirje äidilleni auttoi - sain vihdoinkin kerrottua äidilleni mun tilanteesta.

Olin tosi yllättynyt, kuinka hyvin äiti asian otti. Hän itse asiassa kertoi, että oli jo "pelännyt" mun masentuvan kouluaikoina, kun ongelmia ystävyyssuhteiden kanssa tuli toinen toisensa perään. Äiti ymmärsi mua niin hyvin ja mä sain häneltä ihan älyttömästi tukea.

Viikonloppu meni muutenkin oikein mukavasti, ja kuten jo jouluna kun lähdettiin pois, oli myös tällä kertaa tosi vaikeeta lähteä. Se ehkä kertoo siitä, että täällä Helsingissä on tällä hetkellä aika paljon stressitekijöitä, ja ympäristö toisaalta ahdistaa. Tiedän, etten viihtyis kauaa vanhempien luona, koska siellä ei ole mitään, mutta silti tuntuu haikealta lähteä. Tällä kertaa myöskin varmaan siksi, että lähdin äidistä kauas, juuri kun sain avauduttua ja sain sitä tukea, jota olin toivonut saavanikin.

Huomenna taas terapia. Ihan kiva.

Oon aina ollut äidin kanssa melko läheinen, mutta omasta henkisestä pahasta olosta tuntuu todella vaikeelta puhua. Siksi äitini ei tiedä mun tämänhetkisistä kuvioista mitään. Haluaisin kuitenkin kovasti kertoa, mutta pelkään myös hänen reaktiotaan. Siksi ajattelin, että ehkä jos kirjoitan äidilleni kirjeen, ja olisin jo kertaalleen muotoillut asiat jotenkin, niin olisi helpompaa kertoa.

Rakas äiti,

mä uskoisin, että oot huomannut mussa jotain omituista tai erilaista kuin ennen. Se on totta. Sä ehkä luulet, että mulla on ongelmia parisuhteessa, mutta se ei pidä paikkaansa. Mä olen onnellisempi parisuhteessa, kuin mitä oon koskaan ollut ennen, ja jos joku asia on varma ja vahva, niin se on meidän parisuhde.

Mulla on kuitenkin ollut jaksamisen kanssa paljon vaikeuksia. Kaikki alkoi viime keväänä, kun sain töitä. Muistat kyllä, kuinka mä valitin mun työstä ja lopulta lopetin siellä. Sä sanoit, että oisko kannattanut vaan jaksaa, mutta et ehkä tajunnut, kuinka raskaasti mä sen otin henkisesti. Koko loppukesä meni ihan plörinöiksi, ja musta tuntui, että olin epäonnistunut. Mulla ei ollut rahaa, joten myös taloudellinen tilanne ahdisti, enkä voinut sille mitään, koska en ikinä saanut vuokrafirmalta työvuoroja. 

Syksyn aikana olin alkanut kiukuttelemaan ihan naurettavista syistä, tai sitten mitään syytä ei ees ollut. Mun mielialat heitteli ihan sikana, ja itkin tosi paljon ja tosi pienestä. Piste i:n päälle oli se, kun aloin raivoomaan meidän kissalle kun se tiputti lampun, ja sit suutuin itelleni koska raivosin, ja itkiessäni sain melkein paniikkikohtauksen, kun tuntui, etten saanut henkeä. Onneks poikaystävä oli paikalla, rauhoitteli mua, ja lopulta juteltiin että ehkä mun kannattais käydä terkkarilla.

Menin sit käymään kouluterkkarilla, ja kävin sen luona juttelemassa aika monta kertaa. Tein testejä, ja testit osoittaa tälläkin hetkellä keskivaikeaa masennusta. Kaikki kumpuaa menneisyyden ihmissuhteista ja hylkäämisen tunteen hetkistä, sekä sosiaalisesti haastavista tilanteista. Tällä hetkellä oottelen, että pääsisin tapaamaan lääkäriä. Terkkari suositteli mulle erästä liittoa, joka järjestää ilmaista terapiaa, ja oon käynyt siellä nyt kaksi kertaa. 

Mä en myöskään nuku nykyään kunnolla, vaan nukahtamisessa menee ikuisuus ja heräilen yöllä todella monesti. Tuntuu, etten saa lepoa yön aikana ollenkaan. Oon aloittanut melatoniinin syömisen, joka on auttanut kyllä nukahtamiseen, mutta ei muuhun. 

Mä uskon, että sä pelkäät kuultuasi sanan masennus. Mutta ei hätää äiti, mulla ei ole eikä oo koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia. Oon vaan todella uupunut ja esimerkiksi sosiaaliset tilanteet vaatii multa aika paljon preppausta. Mutta mä saan tällä hetkellä apua, ja ainakin terveydenhoitajalla käyminen ja terapia ovat osoittautuneet avuliaiksi.

Älä äiti pelkää, koska en minäkään sitä tee. Kaikki on periaatteessa kuitenkin ihan hyvin. 

Heippa lukijat, jos teitä siellä on.

Vaihdoin blogin osoitteen ja nimen, sillä koen että tällä hetkellä mielenterveyspäiväkirja on kuvailevampi nimi, kuin kuppi teetä ja päiväkirja oli. En ehkä enää kirjoita niinkään basic päiväkirjaa, vaan blogi keskittyy mielenterveysasioihin ja mielen hyvinvointiin (ja välillä myös valitettavasti pahoinvointiin).

Toivottavasti jaksatte mukana, vaikka teema ehkä hieman vaihtuukin!

Alice

Olin tiistaina toista kertaa terapiassa. Ennen terapiaa mä mietin jo, että ehkä tästä ei ole mulle mitään hyötyä, ehkä terapeutti on mulle väärä, ja mua ahdisti mennä sinne. Kuitenkin tän toisen terapiakerran jälkeen mulle jäi yllättävän hyvä fiilis. Terapeutti oli tällä kertaa jotenkin mukavampi mua kohtaan, ja tuntui, että oikeasti keskusteltiin asioista, eikä vain niin, että hän lypsi musta tietoa ulos väkisin. Tottakai ensimmäinen terapiakerta on varmasti juuri sitä, että terapeutti yrittää kartoittaa tilannetta, mutta koin sen itse jotenkin ahdistavaksi. Tokan terapiakerran jälkeen olo ei kuitenkaan ollut ahdistunut, ja oikeastaan odotan suht positiivisella mielellä kolmatta terapiakertaa, joka on kahden viikon päästä.

Huomaan kyllä sen, että olen aika väsynyt, uupunut ja kireä tapaamisten jälkeen. En ole koskaan tykännyt siitä, että huomio on täydellisesti minussa, enkä oo koskaan tykännyt jakaa omia asioitani. Koko eilinen päivä meni vähän sellaisissa kiukunsekaisissa fiiliksissä, ja olin todella räjähdysherkkä. Olisin kaivannut kunnollista yksinoloa, mutta en mä voi vaatia miestäni lähtemään omasta kodistaan pois, jos mulla nyt vaan on vähän paha olla. Tällä hetkellä hän on asioilla, ja olen yksin kotona ja nautin nyt tästä hetkestä, jonka saan.

Mua ahdistaa aina sanoa toiselle, että nyt en kaipaa seuraa tai että nyt tahdon olla ihan yksin, koska tuntuu niin pahalta työntää niin rakas ihminen pois luota. Pelkään, että hän kestää sitä vain tiettyyn rajaan asti. Olen myös huomannut, että hän ei ehkä täysin ymmärrä sitä, kuinka tällä hetkellä tarvitsen yksinoloa. Olemme sopineet jokin aika sitten, että jos minä menen makuuhuoneeseen, se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja mun on oltava hetki yksin. Mutta tänäänkin hän tuli useaan otteeseen makoilemaan sängylle, vaikka olimme asiasta sopineet. 

Jatkuva muistuttelu ahdistaa myös. Tulee sellainen nalkuttajaolo, enkä mä halua olla ihminen, joka vain valittaa kaikesta. Mä olen aina ollut huono kohtaamaan ihmisiä negatiivisissa tilanteissa, joten huomauttelu on senkin takia todella epämiellyttävää. Eipä siitä kai kukaan nauti, mutta koen siitä itse erityisesti ahdistusta.

Olen viime aikoina nukkunut todella heikkoja yöunia. Nukahtamiseen menee ikuisuus, heräilen pitkin yötä ja nukun todella kevyttä unta. Tuntuu, että vaikka nukkuisin yöllä 8 tuntia, en tunne itseäni levänneeksi. Kävin ostamassa apteekista melatoniinia, jonka koen kyllä vaikuttavan siihen, että nukahdan nopeammin. Tarvitsisin ehkä reseptillä pitkävaikutteista melatoniinia, jotta saisin yöni nukuttua kunnolla. Mies on kova kuorsaamaan, mutta hän on menossa siitä lääkärin tutkimuksiin, joten sekin on yksi plussapuoli.

Terveydenhoitajalla käydessäni olen ollut sitä mieltä, että en tarvitse lääkäriä. Nyt pikkuhiljaa alkaa kyllä olla sellainen olo, että ehkä tarvitsenkin, ainakin unen puolesta. Pian olen niin väsynyt, että en kykene tekemään mitään. Tämä kevät on kuitenkin aika tärkeä myös opintojeni puolesta, ja onhan mulla töitäkin. Mahdollisuus lääkärille opiskelijaterveydenhuollon kautta lienee helmikuussa, mutta jos tämä unitilanne tästä äityy, niin on pakko mennä todennäköisesti terveyskeskukseen.

En tiedä miten tätä tekstiä nyt pulppusi näin paljon, mutta jotenkin oli inspiraatiota kirjoittaa. Mietin tekstiä aloittaessani ensin otsikkoa, mutta koska mielessä oli niin monta juttua, niin aloin vain kirjoittaa ja lisään otsikon vasta nyt. En osannut edes määritellä, mitä kaikkea pääni sisällä liikkuukaan, ennenkuin sain sen kirjoitettua auki tähän. 

Huomenna pääsen pitkästä aikaa hierojalle, jota olenkin kyllä kaivannut jo pidemmän aikaa. Ajan- ja rahanpuutteen vuoksi säännölliset käynnit ovat hiljalleen muuttuneet epäsäännöllisiksi. Ehkä nyt sitten taas.

Tää vuosi on alkanut suhteellisen lempeästi, jos nyt ei huomioida sitä, että kaamea flunssa on saavuttanut mut tämän viikonlopun aikana.

Kävin virkistävällä reissulla Ikeassa yhdessä ystävän kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta uudet asiat mitä kotiin ostaa, tuovat kyllä kivaa fiilistä. Seuraavaks pitäis käydä tilaamassa uusi sohva (kiitos opintolainan) ja sitten täällä meidän yhteisessä kodissa alkaisi olla ehkäpä suhteellisen valmista ja kodikasta.

Alkavalla viikolla mulla on taas aika terveydenhoitajalle. Kyllä tämä pitkä joululoma on tuntunut hieman pitkältä oman hyvinvoinnin kannalta, joten ihan kiva päästä taas juttelemaan. Sitä seuraavalla viikolla mulla on aika taas sinne terapiaan, saa nähdä, että minkälaiset fiilikset siitä tällä kertaa tulee. Viimeksi ei ehkä ollut paras mahdollinen jälkitunnelma terapiasta. Eniten häiritsi se, että aika loppui kesken, eikä terapeutti kyennyt mitenkään ryhmittämään tapaamista aikatauluun, vaan tapaaminen loppui kuin seinään. Huvittavinta oli ehkä se, että olimme itse opiskelleet just koulussa erilaisia menetelmiä asioiden läpikäymiseen ja keskusteluun, ja terapeutti käytti juuri sitä typerintä menetelmää, joka oltiin opiskeltu. Tuli ehkä vähän sellainen jopa tää on bullshittiä -olo siinä vaiheessa. Mua myös ärsytti, että hän toisti melkein kaiken mitä sanoin itse, ja oli muutenkin jotenkin niin geneerinen stereotyyppinen terapeuttitäti.

Annan kuitenkin terapialle mahdollisuuden, ainakin vielä tälle toiselle kerralle. Katsotaan sitten, olisiko mulle hyötyä jatkosta. Enemmän tällä hetkellä kyllä odotan tapaamista terveydenhoitajan kanssa, sillä hän vaikuttaa ymmärtäväiseltä ja sympaattisemmalta.

Saan vielä viikon verran lomailla, kunnes edessä on opintoihin palaaminen. Ahdistaa, kun pitäisi olla harjoittelupaikka keväälle, eikä mulla sitä vielä ole. On tässä vielä parisen kuukautta ennen kuin harjoittelu alkaa, mutta saa nähdä, miten tässä käy. En ole alkanut etsimään paikkaa, kun en oo täysin sisäistänyt sitä, millainen paikan pitäisi olla, ja olen vieläkin ehkä viime syksyn harkan kuplassa.

Nyt lepäämään. Sairastaminen on perseestä.