Olin tiistaina toista kertaa terapiassa. Ennen terapiaa mä mietin jo, että ehkä tästä ei ole mulle mitään hyötyä, ehkä terapeutti on mulle väärä, ja mua ahdisti mennä sinne. Kuitenkin tän toisen terapiakerran jälkeen mulle jäi yllättävän hyvä fiilis. Terapeutti oli tällä kertaa jotenkin mukavampi mua kohtaan, ja tuntui, että oikeasti keskusteltiin asioista, eikä vain niin, että hän lypsi musta tietoa ulos väkisin. Tottakai ensimmäinen terapiakerta on varmasti juuri sitä, että terapeutti yrittää kartoittaa tilannetta, mutta koin sen itse jotenkin ahdistavaksi. Tokan terapiakerran jälkeen olo ei kuitenkaan ollut ahdistunut, ja oikeastaan odotan suht positiivisella mielellä kolmatta terapiakertaa, joka on kahden viikon päästä.

Huomaan kyllä sen, että olen aika väsynyt, uupunut ja kireä tapaamisten jälkeen. En ole koskaan tykännyt siitä, että huomio on täydellisesti minussa, enkä oo koskaan tykännyt jakaa omia asioitani. Koko eilinen päivä meni vähän sellaisissa kiukunsekaisissa fiiliksissä, ja olin todella räjähdysherkkä. Olisin kaivannut kunnollista yksinoloa, mutta en mä voi vaatia miestäni lähtemään omasta kodistaan pois, jos mulla nyt vaan on vähän paha olla. Tällä hetkellä hän on asioilla, ja olen yksin kotona ja nautin nyt tästä hetkestä, jonka saan.

Mua ahdistaa aina sanoa toiselle, että nyt en kaipaa seuraa tai että nyt tahdon olla ihan yksin, koska tuntuu niin pahalta työntää niin rakas ihminen pois luota. Pelkään, että hän kestää sitä vain tiettyyn rajaan asti. Olen myös huomannut, että hän ei ehkä täysin ymmärrä sitä, kuinka tällä hetkellä tarvitsen yksinoloa. Olemme sopineet jokin aika sitten, että jos minä menen makuuhuoneeseen, se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja mun on oltava hetki yksin. Mutta tänäänkin hän tuli useaan otteeseen makoilemaan sängylle, vaikka olimme asiasta sopineet. 

Jatkuva muistuttelu ahdistaa myös. Tulee sellainen nalkuttajaolo, enkä mä halua olla ihminen, joka vain valittaa kaikesta. Mä olen aina ollut huono kohtaamaan ihmisiä negatiivisissa tilanteissa, joten huomauttelu on senkin takia todella epämiellyttävää. Eipä siitä kai kukaan nauti, mutta koen siitä itse erityisesti ahdistusta.

Olen viime aikoina nukkunut todella heikkoja yöunia. Nukahtamiseen menee ikuisuus, heräilen pitkin yötä ja nukun todella kevyttä unta. Tuntuu, että vaikka nukkuisin yöllä 8 tuntia, en tunne itseäni levänneeksi. Kävin ostamassa apteekista melatoniinia, jonka koen kyllä vaikuttavan siihen, että nukahdan nopeammin. Tarvitsisin ehkä reseptillä pitkävaikutteista melatoniinia, jotta saisin yöni nukuttua kunnolla. Mies on kova kuorsaamaan, mutta hän on menossa siitä lääkärin tutkimuksiin, joten sekin on yksi plussapuoli.

Terveydenhoitajalla käydessäni olen ollut sitä mieltä, että en tarvitse lääkäriä. Nyt pikkuhiljaa alkaa kyllä olla sellainen olo, että ehkä tarvitsenkin, ainakin unen puolesta. Pian olen niin väsynyt, että en kykene tekemään mitään. Tämä kevät on kuitenkin aika tärkeä myös opintojeni puolesta, ja onhan mulla töitäkin. Mahdollisuus lääkärille opiskelijaterveydenhuollon kautta lienee helmikuussa, mutta jos tämä unitilanne tästä äityy, niin on pakko mennä todennäköisesti terveyskeskukseen.

En tiedä miten tätä tekstiä nyt pulppusi näin paljon, mutta jotenkin oli inspiraatiota kirjoittaa. Mietin tekstiä aloittaessani ensin otsikkoa, mutta koska mielessä oli niin monta juttua, niin aloin vain kirjoittaa ja lisään otsikon vasta nyt. En osannut edes määritellä, mitä kaikkea pääni sisällä liikkuukaan, ennenkuin sain sen kirjoitettua auki tähän. 

Huomenna pääsen pitkästä aikaa hierojalle, jota olenkin kyllä kaivannut jo pidemmän aikaa. Ajan- ja rahanpuutteen vuoksi säännölliset käynnit ovat hiljalleen muuttuneet epäsäännöllisiksi. Ehkä nyt sitten taas.