Oon aina ollut äidin kanssa melko läheinen, mutta omasta henkisestä pahasta olosta tuntuu todella vaikeelta puhua. Siksi äitini ei tiedä mun tämänhetkisistä kuvioista mitään. Haluaisin kuitenkin kovasti kertoa, mutta pelkään myös hänen reaktiotaan. Siksi ajattelin, että ehkä jos kirjoitan äidilleni kirjeen, ja olisin jo kertaalleen muotoillut asiat jotenkin, niin olisi helpompaa kertoa.

Rakas äiti,

mä uskoisin, että oot huomannut mussa jotain omituista tai erilaista kuin ennen. Se on totta. Sä ehkä luulet, että mulla on ongelmia parisuhteessa, mutta se ei pidä paikkaansa. Mä olen onnellisempi parisuhteessa, kuin mitä oon koskaan ollut ennen, ja jos joku asia on varma ja vahva, niin se on meidän parisuhde.

Mulla on kuitenkin ollut jaksamisen kanssa paljon vaikeuksia. Kaikki alkoi viime keväänä, kun sain töitä. Muistat kyllä, kuinka mä valitin mun työstä ja lopulta lopetin siellä. Sä sanoit, että oisko kannattanut vaan jaksaa, mutta et ehkä tajunnut, kuinka raskaasti mä sen otin henkisesti. Koko loppukesä meni ihan plörinöiksi, ja musta tuntui, että olin epäonnistunut. Mulla ei ollut rahaa, joten myös taloudellinen tilanne ahdisti, enkä voinut sille mitään, koska en ikinä saanut vuokrafirmalta työvuoroja. 

Syksyn aikana olin alkanut kiukuttelemaan ihan naurettavista syistä, tai sitten mitään syytä ei ees ollut. Mun mielialat heitteli ihan sikana, ja itkin tosi paljon ja tosi pienestä. Piste i:n päälle oli se, kun aloin raivoomaan meidän kissalle kun se tiputti lampun, ja sit suutuin itelleni koska raivosin, ja itkiessäni sain melkein paniikkikohtauksen, kun tuntui, etten saanut henkeä. Onneks poikaystävä oli paikalla, rauhoitteli mua, ja lopulta juteltiin että ehkä mun kannattais käydä terkkarilla.

Menin sit käymään kouluterkkarilla, ja kävin sen luona juttelemassa aika monta kertaa. Tein testejä, ja testit osoittaa tälläkin hetkellä keskivaikeaa masennusta. Kaikki kumpuaa menneisyyden ihmissuhteista ja hylkäämisen tunteen hetkistä, sekä sosiaalisesti haastavista tilanteista. Tällä hetkellä oottelen, että pääsisin tapaamaan lääkäriä. Terkkari suositteli mulle erästä liittoa, joka järjestää ilmaista terapiaa, ja oon käynyt siellä nyt kaksi kertaa. 

Mä en myöskään nuku nykyään kunnolla, vaan nukahtamisessa menee ikuisuus ja heräilen yöllä todella monesti. Tuntuu, etten saa lepoa yön aikana ollenkaan. Oon aloittanut melatoniinin syömisen, joka on auttanut kyllä nukahtamiseen, mutta ei muuhun. 

Mä uskon, että sä pelkäät kuultuasi sanan masennus. Mutta ei hätää äiti, mulla ei ole eikä oo koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia. Oon vaan todella uupunut ja esimerkiksi sosiaaliset tilanteet vaatii multa aika paljon preppausta. Mutta mä saan tällä hetkellä apua, ja ainakin terveydenhoitajalla käyminen ja terapia ovat osoittautuneet avuliaiksi.

Älä äiti pelkää, koska en minäkään sitä tee. Kaikki on periaatteessa kuitenkin ihan hyvin.