mielenterveyspäiväkirja

Pari kuukautta on mennyt ihan silmänräpäyksessä. Oon viimeksi kirjoittanut lokakuun puolessavälissä.

Mun oma oloni on parantunut, mutta miehellä on puhjennut akuutti paniikkihäiriö. Hänellä on se oireillut vuosia sitten ennenkin, mutta nyt se on taas kovin rajusti päällä. Välillä olen itse ihan avuttomana vieressä katsomassa, kun en voi tehdä mitään helpottaakseni hänen oloaan.

Positiivisiakin muutoksia meille on tulossa: ollaan vihdoinkin muuttamassa pois pk-seudulta hieman pienempään kaupunkiin. Pysytään kuitenkin tunnin päässä Helsingistä, ettei liian kauas lähdetä. Uusi asuntomme on kolmio hissitalossa, ja parveke saa lasitukset helmikuussa. Aivan mahtavaa! Ja vuokra on sama kuin nykyisessä kaksiossamme, johon suhteilla ollaan saatu alhaisempi vuokra.

Minä pakerran vielä omien kouluhommieni parissa, ja valmistun helmikuussa. Sain oman alan töitä kevääksi ja sekin on osasyy siihen, että muutetaan. 

Mun elämäntaparemontti on taas vähän repsahtanut, mutta seurailen silti painoani edelleen ja kyllä siinä pikkuhiljaa muutoksia näkyy. Olen antanut itselleni luvan joulun ja uuden vuoden ajan olla seuraamatta sitä, mutta niin vaan tänä aamunakin kävin vaa'alla (ei onneksi ollut tullut joulukiloja).

Mä olen ihan innoissani, kun pääsen sisustamaan uutta kotia. Mitään isompia hankintoja ei sänkyä lukuunottamatta tarvitse tehdä, mikä on myös kiva juttu.

Oon nyt parin viime päivän aikana haaveillut menneistä ajoista todella paljon. Eniten ehkä kolmen-neljän vuoden takaista elämääni. Silloin asuin vielä eri paikkakunnalla, mulla oli aktiivinen sosiaalinen elämä ja kävin töissä. Pidin paljon hauskaa enkä murehtinut elämästä.

Oon tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, kaksi vuotta yhdessäoloa takana ja varmasti monta vielä edessä. Mutta jostain syystä mulla on ikävä sitä neljän vuoden takaista minää, joka vielä etsi rakkautta ja sekoili paljon siinä matkalla. 

Kävin tapaamassa mun pitkäaikaisinta ystävää viime viikolla ja meillä on ollut kyllä tosi vaiherikas ystävyyssuhde. Kaiken se on kestänyt, mutta paljon myös kärsinyt. Meidän ystävyyden varrella ollaan oltu ihastuttu toisiimme, mutta eri aikoihin. Nyt olen viime tapaamisen jälkeen miettinyt, että mitä jos meistä olisikin tullut pari. Jotenkin olen alitajuisesti ajatellut että hänen kanssaan päätyisin vielä jossain vaiheessa yhteen, vaikka ollaankin kummatkin onnellisesti suhteessa tahoillamme. Taas kun tavattiin, niin en voinut olla tuntematta vetovoimaa välillämme. Mutta se voi hyvinkin johtua vain siitä, että olemme olleet todella läheisiä, ja tunnemme toisemme läpikotaisin.

Ennen mulla oli myös ystäviä, kenen kanssa vietin paljon aikaa ja kävin ulkona viikonloppuisin ja joskus jopa viikollakin. Olin lauantai-iltana pitkästä aikaa tuulettumassa ulkona, viimeksi olen käynyt pubissa maaliskuussa kun "juhlin" synttäreitäni. Mutta tällä kertaa mulla oli tosi kivaa ja päädyin keskustelemaan paljonkin ihmisen kanssa, josta en ole jostain syystä aiemmin pitänyt.

Pieniä, mutta outoja juttuja on tapahtunut muutaman viikon sisällä. Haaveilen kovasti muuttamisesta, ja haaveilen että muuttaisimme tuolle paikkakunnalle, jossa minun oli hyvä olla. En ole vielä saanut miestä ylipuhuttua, eikä se nyt tällä hetkellä olisi ajankohtaistakaan, mutta haluaisin silti. En tiedä tuleeko tämä halu siitä, että kaipaan entisiä aikoja. Todennäköisesti. 

Oon kokenut jonkinlaisen uuden seksuaalisen heräämisen myös, ja sillä paikkakunnalla asuessani mulla oli "jännittävä" (eli muiden mittapuulla ihan basic) fuckbuddy -suhde erään mua pari vuotta vanhemman miehen kanssa. Se toimi. Ja sain paljon. Musta tuntuu, että puoltoista vuotta minipillereiden popsimista on tappanut erotiikan nykyisestä suhteesta ja kestää herätellä sitä takaisin eloon nyt kun olen lopettanut niiden syömisen. Ensimmäistä kertaa vuoteen halusin seksiä viime keskiviikkona. Melkein kolmen kuukauden seksittömyyden jälkeen myös mies oli huojentunut. Nyt olen halunnut seksiä joka päivä, mutta koen että en saa siitä irti mieheni kanssa oikein mitään ja joudunkin tyydyttämään itse itseni. Ei sillä, etteikö mies olisi halukas tekemään juttuja, mutta mä en jostain syystä anna sille mahdollisuutta.

Äh, niin paljon asioita mielen päällä että ihan pahaa tekee. Ollaan viikonloppuna menossa käymään vanhempieni luona ja sinne tulee myös veljeni kumppaneineen, niin ehkä rakkaudentäyteinen perhekeskeinen parisuhdeviikonloppu tekee hyvää ja selvittää ajatuksia. 

Niin paljon stressiä tällaisesta turhasta. Eikö ole ihan ok tuntea erilaisia tuntemuksia, vaikka olisikin onnellinen omassa suhteessaan? Ehkä käsittelen asioita, joita en ole silloin aikoinaan käsitellyt? En tiedä. En todellakaan enää tiedä.

Puoltoista kuukautta sitten aloitin elämäntaparempan. Kiloja ei oo ihan kauheesti vielä pudonnut, sillä päätin hylätä ajatuksen nutraamisesta. Lähinnä sen takia, että ne pussikeitot maistui ihan helvetin pahalta. En myöskään oo halunnut totaalikieltää iteltäni mitään, sillä sen tiesin jo entuudestaan ettei siitä tuu mitään.

Arki mulla menee aika kivuttomasti terveellisesti syöden. Viikonloput on pahoja. Tulee tilattua epäterveellistä ruokaa tai käytyä jossain syömässä. Ja herkuteltua muutenkin. Maanantait on mulle kuitenkin aina sellainen aloitus puhtaalta pöydältä, vaikka toivoisinkin että osaisin myös sen viikonlopun syödä aina nätisti. Herkuttelua vois olla sitten vaikka kerran parissa viikossa.

Viimeset puoltoista viikkoa oon kuitenkin aika lailla kussu omiin muroihin. Poikaystävä lähti koiravahdiksi vanhempiensa luo ja oli poissa kotoa puoltoista viikkoa. Se oli paha, sillä paluu vanhoihin mättötapoihin tapahtui. Aikaisemmin oon vetänyt milloin mitäkin herkkua aina silloin, kun kukaan ei ole näkemässä tai todistamassa sitä. Ja sit niitä herkkuja on pitäny syödä ihan sikana aina. Ehkä vois puhua jonkin sortin ahmimishäiriöstä. En vetäny ehkä ihan niin övereitä ku oisin voinu vetää, mutta silti meni aika vituiks. Nyt tosin on sitten motivaatiota taas aloittaa uusiksi, kun poikaystävä palasi kotiin, ja uusi kuukausi alkoi maanantaista. Mikä sen parempi hetki tehdä korjausliike?

Noin muuten mun olo on kyllä paljon parempi verrattaessa esimerkiks viime kevääseen. Mä lopetin minipillereiden syömisen tasan kuukausi sitten ja sillä on ollut ihan mieletön vaikutus mun mielialaan. Tiesin niitä aloittaessani että ne mahdollisesti voi sivuvaikutuksena aiheuttaa alakuloisuutta, mutta mun olo oli siitä jotenkin vielä extremempi. 

Veikkaan, että mun masennus on hyvinkin saanut boostia just näistä ekstrahormoneista, mitä oon naamaani vetänyt puoltoista vuotta. Musta tuntuu, että oon saanut elämänilon takaisin, koen positiivisiakin tunteita ja arki on aika normaalia. Toki mulla on edelleen päiviä kun elämä on täyttä paskaa eikä huvita tehdä mitään, ei haluais nousta sängystä eikä varsinkaan puhua kenenkään kanssa. Mutta koen olevani enemmän oma itseni taas, pitkän tauon jälkeen.

Seksuaaliset halut mulla tosin ei ole palanneet ainakaan vielä, mutta jotain kipinää senkin puolesta alkaa olla. Yksi asia mitä en tosiaan ollu kaivannut, oli menkat, jotka tekivät comebackin viime viikonloppuna, kivuliaampana kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt niidenkin puolesta alkaa elämä voittaa ja luojan lykky, että mulla on aina ollut tosi lyhytkestoiset menkat.

Mua harmitti kun terapia loppui keväällä, mutta nyt pääsen jatkamaan keskustelua ainakin muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Katsotaan, onko siitä mulle hyötyä vai haittaa. Vähän ehkä rasittaa avata se paskaa sisältävä arkku uudestaan ja kertoa taas kaikki uudelle ihmiselle, mutta toisaalta jos siitä on mun oman voinnin kannalta jotain hyötyä, niin sen verran paljon mä itestäni välitän että teen sen. 

Tosiaan, mun oli alunperin tarkoitus myöskin valmistua joulukuussa, mutta päätettiin oppariahdistuksen alla vähän venyttää valmistumista, ja näin ollen sen pitäisi tapahtua helmikuussa. Meillä oli parin kanssa ihan hullu stressi aiheesta, ja sitten päädyttiin helpottamaan omaa oloamme ja käytiin opon kanssa neuvottelemassa asiasta. Sekin on helpottanut omaa oloa.

Mulla on enää kolme varsinaista koulupäivää jäljellä, ja sit oisin enää opparia vaille valmis. Käsittämätöntä, mihin nämä opiskeluvuodet on menneet. Oli niin turvallista vain olla ja (muka) opiskella. Työelämä tuntuu pelottavalta. Mutta onneksi siihen on vielä aikaa.

Nyt se alkaa. Tai siis ensi maanantaina.

Oon tehnyt päätöksen aloittaa elämäntaparemontin. Mä toivon, että tällä kertaa se pitäisi. Oon aina ajatellut, että vitsi kun täytyis aloittaa, mutta en ole saanut aikaiseksi tai sitten se on jatkunut viikon ja loppunut ku seinään.

Mulla on pudotettavaa ainakin 35 kiloa niin, että alkaisin olla tyytyväisempi itseeni. Peilikuva ei todellakaan miellytä. Vaatteet ei tunnu hyvältä päällä, ja alasti on todella epämukavaa olla. Varsinkin, jos joku muu näkee. 

Ajattelin aloittaa mielipiteitä jakavalla tavalla – nutraamalla 2-3 viikkoa. Oon kerran aikaisemmin nutrannut 1,5 viikkoa ja silloin sain tuloksia aikaan, mutta koska palasin takaisin vanhaan, siitä ei ollut mitään hyötyä. Tykkäsin kuitenkin siitä, että sain nopeasti tuloksia aikaan ja uskon, että tällä kertaa se auttaa mua jatkamaan, ikään kun motivaationa.

Nyt kun olen sanonut tämän ääneen, tai siis kirjoittanut tänne, niin tän on nyt tapahduttava. Ajattelin tehdä viikottaisia päivityksiä siitä, miten homma etenee. Mutta koko juttu starttaa tosiaan ensi maanantaina, 13. päivä. Siihen asti pikkuhiljaa totuttaudun ajatukseen muuttuvasta ruokavaliosta ja nautin omasta kesälomastani!

En ole kirjoitellut tänne melkein kahteen kuukauteen. Kesä on mennyt hirveän nopeasti. Olen saanut tehdä työtä, joka on tosi voimiavievää, mutta josta pidän todella paljon. Olen nauttinut ja kärsinyt helteistä, laittanut rahaa itseeni ja omaan hyvinvointiin ja sisustanut kotiamme.

Ensin työ. Olen oman alan työpaikassa, jossa olen viihtynyt todella hyvin. Työ on toisella paikkakunnalla, jonka vuoksi olen viettänyt myös paljon aikaa vanhemmillani. Pitkästä aikaa olen nauttinut siitäkin, sillä kesällä maalla on jotenkin ihanaa olla. On rauhallista ja tekemistä riittää.

Koti. Olen alkanut kokea pientä ahdistusta pääkaupungissa asumisesta. Meillä on sinällään viihtyisä koti, vaikka hieman ärsyttääkin ettei saatu lupaa taloyhtiöltä parvekkeen lasitukseen (miehen isä omistaa siis asunnon, jossa olemme vuokralla). Olen sitä sisustanut mieleisekseni, ja asuinalue on myös rauhallinen ja ihana, mutta jotenkin mua ahdistaa asua Helsingissä.

Yksinäisyys. Tunnen oloni yksinäiseksi Helsingissä ja se on varmasti iso osa sitä, miksi en siellä jotenkin enää tahtoisi kauaa asustella. Joo, mulla on toki avomies ja kaksi kissaa, mutta kavereita Helsingissä ei juurikaan ole. On mulla opiskelukavereita toki, mutta he ovat kaikki muualla töissä ja tiedän, että kun puolen vuoden päästä (toivottavasti) valmistutaan, niin yhteydenpito todennäköisesti päättyy, sillä sen jälkeen meillä ei oikeastaan ole enää mitään yhteistä. Kaipaisin jotenkin lähemmäs omaa perhettä asumaan, jotta olisi helpompaa käydä vanhempien luona ja nähdä veljiä. Ainakin vielä puolitoista vuotta asumme Helsingissä miehen opintojen vuoksi, mutta omana toiveena ainakin on, että pääsisimme muuttamaan.

Fiilis. Mulla on päällisin puolin mennyt kesä ihan hyvin. Välillä on hetkiä, kun en kykene millään ajattelemaan positiivisesti ja tiuskin kaikille. Työ verottaa omaa jaksamista sinänsä, ettei vapaa-ajalla jaksa aina olla niin sosiaalinen kuin ehkä pitäisi tai iloinen siitä, että pääsee viettämään miehen kanssa aikaa. Toisaalta olen onnellinen, toisaalta onneton. Yhtä vuoristorataa kaikki.

Huh. Tulipahan taas kirjoitettua jotain. Pakko välillä tyhjentää päätä tännekin. Hulluksihan tässä tulisi, jos ei pystyisi purkamaan.

Perjantaina mulla oli viimeinen terapiakerta. Sain siis erään liiton järjestämänä ilmaista yksilöterapiaa, ja ilmaisia istuntoja oli kymmenen. En koe, että terapian tarpeeni olisi täysin loppunut, mutta toisaalta ehdin kyllä kymmenen istunnon aikana käsittelemään vanhoja asioita, joita en ollut vielä koskaan aikaisemmin oikeasti käsitellyt. Musta tuntuu, että selviän kyllä kesän ihan ilman mitään. Tai no ei ilman mitään, kyllä mun täytyy varmaankin sitä melatoniinia edelleen käyttää (mistä tulikin mieleen, että täytyy uusia resepti). 

Aika ajoin mietin, että mulla on jonkinlaisia viitteitä kaksisuuntaiseen. Tai tuntuu välillä, että päivät heittelee niin paljon, joskus on ihan todella masentavia päiviä, ja joskus taas oon hyperaktiivinen. Välillä voi jopa keskellä päivää vaihtua yhdestä toiseen. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kuulostaa jotenkin tosi sairaalta omaan korvaan, enkä haluisi, että itsellä se olisi, mutta toisaalta silti tuntuu, että siihen voisi olla mahdollisuus.

Varasin ajan myös taas opiskeluterveydenhoitajalle. Hän pyysi palaamaan vastaanotolleen, kun olen saanut terapian käytyä. On mukavaa, että terveydenhoitaja oikeasti välittää voinnista, ja haluaa että tulen tällaiseen check uppiin. Pitäisi ehkä miettiä, mistä kaikesta terveydenhoitajan kanssa pitäisi jutella. 

Ensi viikko on kuitenkin kiva viikko - maanantaina on kesäkurssin luento, tiistaina terveydenhoitajan aika, jonka jälkeen tapaan 3 kuukautta ulkomaanvaihdossa ollutta ystävääni, ja sen jälkeen lähdetään poikaystävän ja kattien kanssa maalle. Siellä on tällä hetkellä jotenkin niin hyvä ja turvallista olla. Äiti osaa olla niin ymmärtäväinen ja hän tukee mua tässä prosessissa, mikä tää sit ikinä onkaan. Ja siellä on vielä niin kaunista kesällä!

Työharjoittelunkin sain kunnialla päätökseen. 13 viikkoa sitten en todellakaan olisi uskonut, että saan koko harjoittelun suoritettua. Loppujen lopuksi taisin jopa luvata, että menen samaiseen työpaikkaan syksyllä takaisin tekemään keikkaduunia. Kesä ehtii kullata muistot ja syksyllä voi sitten mennä taas muistelemaan, että mikäs kaikki siellä aiheuttikaan vitutusta ja ahdistusta.

Tuntuu, että oon ehkä saavuttanut uuden low'n.

Olin just viisi päivää lomailemassa vanhempieni luona. Oli niin huoletonta ja rentouttavaa vaan olla siellä, käydä läpi omia vanhoja tavaroita, nauttia maaseudun rauhasta ja istua lauantai-iltana paljussa neljä tuntia.

Mutta eilen illalla kun piti lähteä takaisin kaupunkiin, oma paha olo puski heti päälle. Mä en olisi halunnut lähteä sieltä. Siellä tuntui niin turvalliselta, eikä ollut mitään vastuuta mistään muusta, kuin siitä että muistin juoda tarpeeks vettä.

Poikaystävä haki mut asemalta. Olin tosi väsynyt päivästä, kun kierrettiin isovanhemmilla ja äitienpäivälounaalla. Heitin laukun autoon ja halusin vaan kotiin.

Kotona oli jääkaappi tyhjä. Puhtaat pyykit laittamatta kaappiin. Kengät yhtä levällään, kun lähtiessä. Sänky petaamatta. Tiskejä tiskipöydällä. Ja poikaystävä on ollut koko viikon vaan kotona.

Ollaan muutamia kertoja jo riidelty kodin siisteydestä. Mulla on vielä harjoittelua jäljellä ja joudun tekee tosi pitkiä päiviä. Siihen päällekö pitäisi vielä hoitaa koti kuntoon, vaikka toinen on jatkuvasti kotona? Ei helvetissä toimi näin.

Väsymys, kodin epäsiisteys ja tyhjä jääkaappi suututti niin perkeleesti. Mutta olin liian väsynyt riitelemään. Menin sitten vaan nukkumaan.

Aamulla piti lähteä harkkaan, mutta mulla oli yksinkertaisesti niin paska olla, että jäin tänään kotiin. Toivon, ettei mun tarvitse korvata tätä saikkupäivää, mutta mun oli vaan yksinkertaisesti pakko jättää menemättä. Aamulla sitten vihdoinkin käytiin keskustelu. 

Perus kodinsiisteys-liibalaaban jälkeen poikaystävä totesi, että on musta huolissaan koska en oo ollut onnellisen oloinen viimeiseen puoleen vuoteen. Se iski pahasti. Mä tiedostan itsekin, että oon ehkä ollut aikamoisessa alamäessä, mutta en haluaisi, että se vaikuttaa muiden elämään niin paljon. Oon ajatellut, että poikaystävä on itsekäs, jos se käy kaupassa ja ostaa itselleen vaan ruokaa, mutta se, että mä en ole onnellinen ja vaan osoitan mieltäni kuitenkaan puhumatta siitä, miltä musta itsestä tuntuu, on myös aika itsekästä tietyllä tapaa. 

Ensi viikon perjantaina mulla on vika terapiakerta. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta oon päässyt siellä nyt käsittelemään ne asiat, jotka mulla on jäänyt käsittelemättä. Se ajanjakso voikin siis tulla päätökseen. Mutta johonkin tästä on todennäköisesti pakko jatkaa - ehkäpä uudestaan lääkärin juttusille.

Voi, olispa kiva voida elää taas normaalia elämää.

Mä olen aina ollut pyöreä, näin nätisti sanottuna.

Tällä hetkellä olen ainakin omasta mielestäni reilusti ylipainoinen, kun katson vaakaa. Mutta en tunne oloani reilusti ylipainoiseksi. En koe itseäni normaalipainoiseksikaan, mutta mulla on vääristynyt kuva siitä, kuinka painava mä olenkaan ja kuinka paljon olen lihonut esimerkiksi viimeisen puolentoista vuoden aikana.

Oon aiemmin kokeillut dieettejä, oon nutrannut, oon yrittänyt syödä terveellisesti. Nutraaminen onnistui, ja "laihduin" parin viikon aikana yli 10 kiloa, joista suurin osa oli tietysti sitä nestettä ja turvotusta, jota jatkuva sokerin ja suolan käyttäminen aiheutti. Kaikki tuli toki takaisin seuraavan kuukauden aikana.

Ollaan poikaystävän kanssa aika pahoja ruoan kotiin tilaamisessa. Monesti ollaan sovittu, että tässä kuussa vähennetään, mutta kappas, sunnuntaina onkin taas pizzaa nenän edessä. Niinkuin oli tänäänkin. Paitsi että rahaa menee ihan hulluna verrattuna itse tehtyyn ruokaan, tulee myös syötyä paljon epäterveellisemmin.

Tahtoisin, että mulla olisi parempi itsehillintä. Toivoisin, että laihduttaminen olisi helpompaa. Haluaisin, että olisin lähempänä normaalipainoa. Voisin ihan hyvin laihduttaa vaikka 30 kiloa. Kunpa vain pystyisin siihen, ja saisin motivaatiota.

Jotenkin tämän masennuksen myötä oma itseluottamus on myös tipahtanut aika lailla alemmas, kuin aikaisemmin. Koen, että mun kroppa pettää hiljalleen alta, vaikka todellisuudessa tilanne ei ole juuri kummoisempi, kuin mitä se oli kun olin "terve". Kiinnitän enemmän huomiota vatsamakkaraan tai siihen, että kun katson peilistä niin näytän tosi leveältä niin sivusta kuin edestäkin.

Oon itse kehopositiivisuuden kannalla ihan sataprosenttisesti, mutta koen, että oma kroppani olisi positiivisimmillaan, kun saisin kiloja karistettua. Puhetta ja toivetta riittää, mutta en tiedä, mistä saisin sen motivaation ja halun, joka työntäisi mua kohti tavoitteitani.

Oli tarkoitus kirjoittaa jo pari viikkoa sitten, mutta se olisi saattanut mennä enemmänkin itsesäälin puolelle. Sitähän se varmasti edelleenkin on, mutta ei ainakaan haavat ole niin tuoreeltaan auki, kuin oli silloin.

Täytin maaliskuun lopulla vuosia. Synttäripäivä osui lauantaille, joten päätin järjestää pienet illanistujaiset. Kutsuin jengiä kuukautta ennen juhlapäivää yhteisellä Facebook-tapahtumakutsulla. Tiesin, etteivät kaikki siltikään pääse yhtäaikaa paikalle, koska on yksi mahdottomuus saada kaikkien menoja sovitetuksi. Mutta ajattelin, että kun kutsun hyvissä ajoin, niin kutsuttujen saapumisprosentti olisi korkeampi.

Ensimmäiset peruuntumiset tuli heti, mikä oli harmi mutta myös kiva, sillä on kivaa tietää hyvissä ajoin, montako ihmistä on tulossa. Mä tykkään suunnitella asioita pitkään ja hartaasti, joten hyvissä ajoin tuleva tieto on mulle tärkeetä.

Juhlat olivat siis lauantaina, ja perjantaipäivä olikin mulla ihan täyteen buukattu. Vieraslista oli lyhentynyt melko paljon, joka harmitti, mutta ainakin puolet olivat edelleen tulossa. Perjantaina olin ensin harjoittelussa, sen jälkeen siivosin kotimme lattiasta kattoon ja käytiin vielä poikaystävän kanssa kaupassa ostamassa kaikki mahdolliset, mitä juhlia varten tarvitsi. Kauppareissun jälkeen väänsin vielä iltakympin aikaan juustokakkua hyytymään jääkaappiin yöksi.

Perjantai-iltana vielä tipahti porukkaa. Jo silloin mulla oli pienoinen mental breakdown, kun koko päivän raatanut niska limassa ja siitä kiitoksena ihmiset ilmoittavat peruvansa tulonsa. No, ainakin enemmän syötävää per nenä sitten. Heh.

Lauantaina aamupäivästä yksi minun ja poikaystäväni yhteisistä kavereista laittoi viestiä poikaystävälleni, ettei ole tulossa. Ei ilmoittanut sitä minulle. Ja vielä puoli tuntia ennen kuin juhlien piti alkaa, tuli viimeinen peruuntuminen.

Sitten oli tietysti niitä, ketkä eivät vastanneet yhtään mitään tapahtumakutsuun.

Ja niin se meni: kutsuin 20 ihmistä, joista kaksi saapui paikalle. Kaksi. Kaikki se suunnittelu ja stressaaminen ja tarjoilujen hiominen viimeisen päälle - ja kaksi saapuu vittu paikalle.

Sitä mä olen tässä oikeastaan viimeiset kaksi viikkoa jatkuvasti ajatellut. Että mulla ei ole sellaista ystäväporukkaa, joka saapuisi paikalle mun juhliini. En oikeesti haluu vähätellä niitä kahta ihmistä, ketkä saapuivat - thank heavens, mutta jos mun "ystävistä" kaksi saapuu paikalle niin aika köyhä on fiilis siinä vaiheessa.

Alunperin syy sille, miksi halusin kerätä porukkaa kasaan oli se, että mun oma vointini on kohentunut niin paljon verrattaen siihen, mitä se oli puoli vuotta sitten. Ikäänkuin halusin juhlistaa sitä, että olen vihdoinkin taas kykeneväinen sosialisoimaan ja viettämään aikaa ihmisten kanssa. Olisi ollut myös mukavaa tavata opiskelukavereita, kun ollaan kaikki nyt missä milloinkin kun osa harjoittelussa ja osa suorittaa kursseja.

Mitä tästä opin? Luultavasti sen, että mun sosiaaliset ympyräni ovat lähestulkoon kadonneet. Ja lisäksi sen, että mun on ihan turha järjestää enää mitään. En sano sitä osoittaakseni mieltä, vaan oikeasti, en tahdo aiheuttaa itelleni sitä stressimäärää, mitä mulle nyt näistä pippaloista aiheutui. Se on ihan turhaa.

Kyllä se pikkasen kaivertaa mieltä, kun jatkuvasti sitä tajuaa että on tavallaan kussut omiin muroihinsa. Joko olen vaan yksinkertaisesti paska ja vaikea ihminen, jonka kanssa kukaan ei viihdy tai sitten itse olen liian valikoiva sen suhteen, kenen kanssa tahdon viettää aikaa, kun noita ystäväporukoita on tullut ja mennyt. Haluun kovasti ajatella että kaikki keissit on tällaisia olemme kasvaneet erilleen -liibalaabatarinoita, mutta hyvin paljon sieltä rivien välistä heijastuu oma hylätyksi tulemisen tunteeni.

Tällä hetkellä tahtoisin vain niin kovasti aikuistua - valmistua, päästä työelämään ja elämään sellaista aikuisen arkea, jossa toivottavasti tulisin kohtaamaan sukulaissieluja, joiden kanssa viihtyisin omana itsenäni, ja joiden kanssa mulla olisi jotain yhteistä. Toiveajatteluako?

Se on jännä, miten paljon voikaan olla vaikutusta paremmin nukutuilla öillä. Vahvempi, reseptillä saatava melatoniini on auttanut yhdessä korvatulppien kanssa, ja oon nukkunut todella paljon paremmin verrattuna öihin ennen melatoniinia.

Mitä harjoitteluun tulee, kolmen viikon jälkeen oma fiilis siitäkin alkaa rauhoittua ja tasoittua. Eihän se mikään unelmaduunipaikka ole, mutta on sellainen olo, että kyllä mä tähän pystyn! Mun ohjaaja on todella mukava ja kannustava, ja vaan vuoden mua vanhempi, joten myös bondaaminen on jotenkin helpompaa. 

Kävin taas terapiassakin viime perjantaina, ja se oli kai ensimmäinen kerta, kun en itkenyt siellä ollenkaan. Sekin kertonee asioiden parempaan päin menosta. 

Kavereiden puute vaivaa edelleen, mutta sille en nyt toistaiseksi ihan hirveästi voikaan tehdä mitään, kun erittäin suuri osa arjesta (ja viikonlopuistakin) menee harjoittelun parissa. En myöskään halua ottaa itselleni liikaa asioita stressattavaksi.

Viime aikoina olen ollut tosi kiinnostunut minimalismista, ja katsonut paljon videoita YouTubesta sekä selaillut Pinterestiä. Löysinkin jälkimmäisestä 150 kohdan listan, miten voisi vähentää tavarapaljoutta ja päästä eroon turhista tavaroista. Olen suorittanut osan kohdista, ja tarkoitus on myös jatkaa projektia. Oon heittänyt jo niin paljon turhaa tavaraa pois tai kierrätykseen, ja oon katsonut ehkä neljäsosan listan kohdista! Kevään kynnyksellä tällainen puhdistautuminen ylimääräisestä krääsästä ja tavaroista joita en enää käytä, tulee kyllä tarpeeseen.

Kävin viime viikolla yksityisellä lääkäriasemalla, koska omalle terveysasemalle oli melkoisen pitkä jono. Olin varannut ajan sellaiselle lääkärille, jolla oli esittelyn mukaan kokemusta masennuspotilaista, mutta edellisenä päivänä mulle soitettiin sieltä, että lääkäri on sairaana, voidaanko vaihtaa toinen lääkäri tilalle.

No, enpä sitten tiennyt, että lääkärikseni valikoitui työterveyslääkäri, jolla omien sanojensa mukaan oli hyvin vähän kokemusta masennuksesta. Nice.

Lääkäri puhui mun päälle kun yritin kertoa ongelmaani. Aloin itkeäkin tapaamisen aikana, ja kesti kauan ennen kuin lääkäri tarjosi minulle paperia, joka sekin oli vain nippu käsipapereita tuupattuna käteeni. Sain kuin sainkin apua uniongelmaani, vahvempaa melatoniinia sekä jos se ei auta, niin reseptin unilääkkeeseen. Lisäksi lääkäri kirjoitti minulle myöskin diagnoosiksi lievä masennustila. Vain sen perusteella, mitä olin itse kertonut, sekä että olin edellisellä viikolla tehnyt opiskeluterveydenhoitajalla Beckin masennustestin, josta tuloksena oli lievä masennus. Okei, en koe diagnoosia mitenkään vääräksi, mutta olihan tuo nyt aika perseestä.

Äitini tuli sitten lopulta viime viikonlopuksi meille, ja meillä oli kyllä kiva viikonloppu. Kun vietiin äiti juna-asemalle eilen, niin kyllähän siinä heti pieni äidin ikävä iski. Tuntuu, kuin oisin kokenut takapakkia aikuistumisessa nyt, kun on ollut tätä masennusta - ihan kuin oisin taas joku pikkutyttö joka kaipaa äitinsä suojaa jatkuvasti.

Mulla alkaa tänään opiskeluaikani viimeinen harjoittelu lastensuojelussa. Mua pelottaa ihan sikana, että jaksanko mä tehdä tämän harjoittelun nyt, ja vielä tuollaisessa ympäristössä, jossa työskenteleminen voi olla raskasta. Ärsyttävää, että koko aamun kuudesta asti oon ollut pala kurkussa, koska mua jännittää ja ahdistaa niin paljon mennä tänään harjoitteluun. Aloitan iltavuorolla, ja ajatus siitäkin, että työ on vuorotyötä ja näin uniongelmaisena ois tärkeetä saada unirytmi kohdalleen, pelottaa etten oikeasti jaksa. Toivon, että mun ei tarvitse tehdä kovinkaan montaa viikonloppua, koska sitten en myöskään tiedä, koska ehtisin tehdä opinnäytetyötä.

Juttelin eilen äidin kanssa, ja totesin, että jos en yksinkertaisesti kykene suorittamaan harjoittelua, niin yritän siirtää sen sitten vain syksylle ja sumplia asioita sitä mukaa. Tai niin, että suoritan lopun harjoittelun syksyllä, ja osan nyt keväällä. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa ja siirtää harjoittelu heti syksylle, mutta kesätöistä lupailtiin alustavasti sijaisuutta vielä osaksi syksyä, niin en tahtoisi myöskään missata sitä tilaisuutta.

Kamalaa myöntää, mutta olen tänä aamuna jo miettinyt kymmeniä kertoja eri mahdollisuuksia livistää tästä. Harjoittelupaikka ei ole mulle ehkä se kaikista mieleisin, vaan valitsin vain sen paikan mikä sattui olemaan vapaana, koska olin itse niin myöhässä näiden asioiden kanssa. Lähtöön on nyt reilu puoli tuntia ja itkettää, ehkä hieman oksettaakin ja henkeä ahdistaa. Voi apua, mitä tästä oikein tulee.

Tänään keräsin itseni ja kysyin yhdeltä kaverilta, että haluaisiko hän tulla meille istumaan iltaa tällä viikolla, ennen kuin mulla alkaa harjoittelu. Vaati niin paljon, että sain esitettyä kutsun ja että sain itseni henkisesti valmiiksi viettämään aikaa kaverin kanssa. Hän on yksi kavereistani, jonka kanssa viihdyn parhaiten.

Hän sanoi ei.

Ihan kuin kaikki seinät olis kaatunut päälle. Mun sisällä meni sellainen kylmä aalto läpi mun kropan ja pettymys lankesi päälle noin tuhat kertaa pahempana kuin tällaisissa tilanteissa normaalisti - joo okei, sul on muita menoja niin katotaan joku toinen päivä. Mutta ei. Tänään teki mieli sillä hetkellä alkaa itkemään ja kiroamaan koko maailma paskaksi paikaksi.

Rauhoituin, ja tuudittauduin siihen ajatukseen, että okei, äiti tulee viikonlopuksi, hän on sentään yksi jonka kanssa voin viettää aikaa poikaystävän lisäksi. Laitoin äidille juuri viestiä varmistaakseni, onko hän tulossa, ja hän vastasi että ei tiedä, ei välttämättä.

Siis mikä vittu tätä päivää vaivaa. Oon saanut tänään jo kaksi itkukohtausta kotiin tultuani (oon ollut kotona 3 tuntia) ja ahdistaa niin paljon ajatus siitä, ettei mulla oikeesti ole ystäviä tai ketään, kenen kanssa viettää aikaa. Ees oma äiti ei ole sellainen.

Kunnon itsesäälissä kieriskelyä taas.

Tuntuu, että junnaan paikallaan tällä hetkellä. Suurin syy siihen on varmasti se, etten nuku kovinkaan hyvin. Jo viimeisen kuukauden ajan mulla on ollut unettomuutta: sekä vaikeuksia nukahtamisessa, että jatkuvaa heräilyä pitkin yötä.

Kävin eilen pitkästä aikaa opiskeluterveydenhoitajalla. Oli vähän turha reissu suoraan sanottuna. Viimeksi kun kävin, noin kuukausi sitten, terkkari sanoi että ensi kerralla pystytään varaamaan jo aikaa koululääkärille. Siksi olen venyttänyt tätä unettomuuden sietämistä, koska tiesin että lääkäriaika olisi luvassa. No, eilen kun sinne menin, terveydenhoitaja kertoi että koko keväänä ei ole tavattavissa koululääkäriä.

Nice.

Olin siis turhaan odotellut olematonta koululääkäriä, kun olisin voinut mennä lääkäriin jo aiemmin. Terkkari kehotti sitten varaamaan aikaa omalta terveysasemalta. Sinne soitin tänään, ja siellä seuraava vapaa aika on vasta 2,5 viikon päästä.

Mulla alkaa työharjoittelu 1,5 viikon päästä, ja olisi kiva saada unilääkitys edes alulle ennen harkkaa. Onneksi mulla on äiti, joka itse ehdotti, että voi sponssata yksityistä lääkärikäyntiä. Siispä ensi tiistaina menen yksityiselle lääkärille.

Terapiassa menee hyvin. Tuntuu, että siitä on hyötyä. Tuntuu, että voin luottaa terapeuttiin koko ajan enemmän ja tavallaan jo odotan seuraavia käyntejä. Myös siltä kannalta, että tahtoisin vain saada tämän koko asian käsiteltyä, ettei se koko ajan pyörisi mielessä.

Viikonloppuna aiomme viettää poikaystävän kanssa omaa ystävänpäivää, sillä olin varsinaisen päivän koulussa ja töissä. Menemme ainakin syömään ja keksimme varmasti muutakin kivaa huomiselle.

Tänään istuskelin kouluni ruokalassa ihan omissa ajatuksissani, vaikkakin opiskelutovereiden seurassa. Tuijotin vain seinää ja mietin tyhjyyttä. Sitten yksi pöytäseurueesta kysyi: mitä sä oikein mietit?

Mä tajusin, että koen nykyään paljon tyhjiä hetkiä. Unohdun tuijottamaan seinää, ikkunasta ulos, omia käsiä, ihan mitä vain, enkä enää ajattele niissä hetkissä mitään muuta, kuin tyhjyyttä. Sitä, miten mikään ei tunnu siinä hetkessä yhtään miltään. Niin kuin ei nykyään oikein muissakaan hetkissä.

Välillä mä unohdun omaan masennukseeni. Mä yritän vältellä sen näyttämistä kenellekään, mutta nykyään se on paljon vaikeempaa. En enää naura asioille niin spontaanisti, en heitä mulle tyypillistä läppää, enkä myöskään jaa oman elämäni kokemuksia, koska tällä hetkellä ne pyörivät hyvin vahvasti tietyssä teemassa. En mä halua vastata kysymykseen "mitä kuuluu?" enää aidolla ja rehellisellä vastauksella. Paljon helpompi on vain sanoa että ihan hyvää, tai tässähän tämä. Koska mä en halua selittää kaikille, mikä mua vaivaa.

Mä en myöskään enää hallitse kasuaalia rupattelua, edes mun kavereiden kanssa. Oon nykyään lähinnä sivustaseuraaja, kuuntelen mitä muut puhuu, koska joko mua ärsyttää se yksi tietty tyyppi jolla on omaa kokemusta maailman kaikista asioista ja ne on pakko jakaa, tai sitten en vaan tahdo osallistua keskusteluun, koska saattaisin paljastaa itsestäni liikaa.

Tänään bussimatkalla mietin, kun yksi opiskelukavereistani hyppäsi pois ennen mua, että tuokin tyyppi on vaan yksi niistä opiskeluajan kavereista. En oo bondannut oikeastaan kuin ehkä parin tyypin kanssa sen verran, että uskon meidän olevan yhteydessä opiskelujen jälkeenkin. Mutta sitten olenkin kusessa, kun opinnot on ohi: mulla ei ole jäljellä kuin poikaystävä (toivottavasti ainakin) ja pari ystävää, jotka asuvat jossain muualla ja joita näen muutamia kertoja vuodessa.

Sittenpä sitä vasta olenkin yksin.

Viime aikoina mua on alkanut ahdistaa sosiaalisuus enemmän. Mut se on jännää, ei kaikkien ihmisten kohdalla, vaan toisten seuraan mä jopa hakeudun mielelläni.

Negatiiviset ihmiset on ne, kenen seuraa mä oon alkanut vältellä. Näiden vuosien aikana oon todennut, että jos ihmisiä ei oikeesti kiinnosta mun kuulumiset ollenkaan ja musta tulee kaatopaikka, jolle ne dumppaa kaiken sen paskan, tai "paskan" mitä niiden elämässä on, niin se ei oo sen arvoista. Varsinkaan tällä hetkellä, kun itelläkin on tosi vaikeeta. 

Yks mun läheisimmistä kavereista on mm. tuosta syystä alkanu ärsyttää mua ihan sairaasti. Mä ymmärrän, että ihmisille tapahtuu kaikkea, ja tuntuu että pitää purkaa, mut ei ihan oikeasti kaikki yksinkertaisimmatkaan asiat voi olla "vitun paskaa" tai "perseestä". Lisäksi mua on alkanut ahdistaa se, että hänellä on joku vastaus tai oma kokemus aina ihan vitun kaikesta. Mä en halua aina vertaiskokemuksia ja sitä, että aletaanki puhumaan toisen kokemuksista, kun vihdoinkin yritän avautua omasta elämästäni. Oon kans miettinyt, että miten yhdelle ihmiselle on voinut tapahtuakin niin monta asiaa lyhyen elämänsä aikana, hän on mua kuitenkin vielä puoltoista vuotta nuorempi.

Musta tuntuu etten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan tää kuulostaa vaan kauheelta ragepurkautumiselta. Mutta se, että en esimerkiksi halua mennä enää jumppaan josta pidän, siksi koska tää mun kaveri on siellä, ei oo enää hauskaa. Välttelykään ei toimi ikuisesti, ja odotan vain sitä, että tää mun kaverini huomaa mun käytöksen. Mä en oo koskaan ollut hyvä ottamaan asioita esille, tai puhumaan asioista rehellisesti ja selvittämään asioita. Mä en myöskään haluaisi vältellä tätä mun kaveria, koska se on oikeesti ihan yläastemeininkiä. Mulla nyt vaan ei oo voimia siihen, että omien kamppailujen lisäksi pitäis vielä jaksaa kuunnella se kaikki paska, mitä toinen selittää. 

Mä toivon, että kun tietyn aikaa ottaa etäisyyttä, niin sitten taas asiat alkaa rullaamaan ja tuntuu taas paremmalta. Mä todella toivon. Ei mulla tässä elämän aikana turhan montaa hyvää kaveria oo ollut. Mutta ehkä tää on taas näitä, että ei sitten ollutkaan meant to be, tai ehkä mä itse olen jotenkin tosi vaikea ihminen ja mun on siksi vaikeaa pitää pitkiä ystävyys- tai kaveruussuhteita yllä. 

Oon kuitenkin iloinen siitä, että tunnen lähentyneeni taas oman äidin kanssa, kun sain hänelle kerrottua asiasta. Oli oikeesti niin helpottavaa, kun tiistai-iltana äiti soitti ja kysyi päivästä, ja pystyin hänelle kertomaan olleeni terapiassa ja vähän jakamaan kokemuksia siitä. Ei tarvii enää peitellä mitään, vaan voi taas avoimesti kertoa ja puhua kaikesta.

Olipahan taas aivopieru koko tämä teksti, kunnon oksennus vaan kaikista fiiliksistä. Onneksi on taas viikonloppu. Pikku breikki taas arjen vilinästä.

Oltiin viikonloppuna mun vanhempien luona, ja pakko sanoa että edellisen postauksen kirje äidilleni auttoi - sain vihdoinkin kerrottua äidilleni mun tilanteesta.

Olin tosi yllättynyt, kuinka hyvin äiti asian otti. Hän itse asiassa kertoi, että oli jo "pelännyt" mun masentuvan kouluaikoina, kun ongelmia ystävyyssuhteiden kanssa tuli toinen toisensa perään. Äiti ymmärsi mua niin hyvin ja mä sain häneltä ihan älyttömästi tukea.

Viikonloppu meni muutenkin oikein mukavasti, ja kuten jo jouluna kun lähdettiin pois, oli myös tällä kertaa tosi vaikeeta lähteä. Se ehkä kertoo siitä, että täällä Helsingissä on tällä hetkellä aika paljon stressitekijöitä, ja ympäristö toisaalta ahdistaa. Tiedän, etten viihtyis kauaa vanhempien luona, koska siellä ei ole mitään, mutta silti tuntuu haikealta lähteä. Tällä kertaa myöskin varmaan siksi, että lähdin äidistä kauas, juuri kun sain avauduttua ja sain sitä tukea, jota olin toivonut saavanikin.

Huomenna taas terapia. Ihan kiva.

Oon aina ollut äidin kanssa melko läheinen, mutta omasta henkisestä pahasta olosta tuntuu todella vaikeelta puhua. Siksi äitini ei tiedä mun tämänhetkisistä kuvioista mitään. Haluaisin kuitenkin kovasti kertoa, mutta pelkään myös hänen reaktiotaan. Siksi ajattelin, että ehkä jos kirjoitan äidilleni kirjeen, ja olisin jo kertaalleen muotoillut asiat jotenkin, niin olisi helpompaa kertoa.

Rakas äiti,

mä uskoisin, että oot huomannut mussa jotain omituista tai erilaista kuin ennen. Se on totta. Sä ehkä luulet, että mulla on ongelmia parisuhteessa, mutta se ei pidä paikkaansa. Mä olen onnellisempi parisuhteessa, kuin mitä oon koskaan ollut ennen, ja jos joku asia on varma ja vahva, niin se on meidän parisuhde.

Mulla on kuitenkin ollut jaksamisen kanssa paljon vaikeuksia. Kaikki alkoi viime keväänä, kun sain töitä. Muistat kyllä, kuinka mä valitin mun työstä ja lopulta lopetin siellä. Sä sanoit, että oisko kannattanut vaan jaksaa, mutta et ehkä tajunnut, kuinka raskaasti mä sen otin henkisesti. Koko loppukesä meni ihan plörinöiksi, ja musta tuntui, että olin epäonnistunut. Mulla ei ollut rahaa, joten myös taloudellinen tilanne ahdisti, enkä voinut sille mitään, koska en ikinä saanut vuokrafirmalta työvuoroja. 

Syksyn aikana olin alkanut kiukuttelemaan ihan naurettavista syistä, tai sitten mitään syytä ei ees ollut. Mun mielialat heitteli ihan sikana, ja itkin tosi paljon ja tosi pienestä. Piste i:n päälle oli se, kun aloin raivoomaan meidän kissalle kun se tiputti lampun, ja sit suutuin itelleni koska raivosin, ja itkiessäni sain melkein paniikkikohtauksen, kun tuntui, etten saanut henkeä. Onneks poikaystävä oli paikalla, rauhoitteli mua, ja lopulta juteltiin että ehkä mun kannattais käydä terkkarilla.

Menin sit käymään kouluterkkarilla, ja kävin sen luona juttelemassa aika monta kertaa. Tein testejä, ja testit osoittaa tälläkin hetkellä keskivaikeaa masennusta. Kaikki kumpuaa menneisyyden ihmissuhteista ja hylkäämisen tunteen hetkistä, sekä sosiaalisesti haastavista tilanteista. Tällä hetkellä oottelen, että pääsisin tapaamaan lääkäriä. Terkkari suositteli mulle erästä liittoa, joka järjestää ilmaista terapiaa, ja oon käynyt siellä nyt kaksi kertaa. 

Mä en myöskään nuku nykyään kunnolla, vaan nukahtamisessa menee ikuisuus ja heräilen yöllä todella monesti. Tuntuu, etten saa lepoa yön aikana ollenkaan. Oon aloittanut melatoniinin syömisen, joka on auttanut kyllä nukahtamiseen, mutta ei muuhun. 

Mä uskon, että sä pelkäät kuultuasi sanan masennus. Mutta ei hätää äiti, mulla ei ole eikä oo koskaan ollut itsetuhoisia ajatuksia. Oon vaan todella uupunut ja esimerkiksi sosiaaliset tilanteet vaatii multa aika paljon preppausta. Mutta mä saan tällä hetkellä apua, ja ainakin terveydenhoitajalla käyminen ja terapia ovat osoittautuneet avuliaiksi.

Älä äiti pelkää, koska en minäkään sitä tee. Kaikki on periaatteessa kuitenkin ihan hyvin. 

Heippa lukijat, jos teitä siellä on.

Vaihdoin blogin osoitteen ja nimen, sillä koen että tällä hetkellä mielenterveyspäiväkirja on kuvailevampi nimi, kuin kuppi teetä ja päiväkirja oli. En ehkä enää kirjoita niinkään basic päiväkirjaa, vaan blogi keskittyy mielenterveysasioihin ja mielen hyvinvointiin (ja välillä myös valitettavasti pahoinvointiin).

Toivottavasti jaksatte mukana, vaikka teema ehkä hieman vaihtuukin!

Alice

Olin tiistaina toista kertaa terapiassa. Ennen terapiaa mä mietin jo, että ehkä tästä ei ole mulle mitään hyötyä, ehkä terapeutti on mulle väärä, ja mua ahdisti mennä sinne. Kuitenkin tän toisen terapiakerran jälkeen mulle jäi yllättävän hyvä fiilis. Terapeutti oli tällä kertaa jotenkin mukavampi mua kohtaan, ja tuntui, että oikeasti keskusteltiin asioista, eikä vain niin, että hän lypsi musta tietoa ulos väkisin. Tottakai ensimmäinen terapiakerta on varmasti juuri sitä, että terapeutti yrittää kartoittaa tilannetta, mutta koin sen itse jotenkin ahdistavaksi. Tokan terapiakerran jälkeen olo ei kuitenkaan ollut ahdistunut, ja oikeastaan odotan suht positiivisella mielellä kolmatta terapiakertaa, joka on kahden viikon päästä.

Huomaan kyllä sen, että olen aika väsynyt, uupunut ja kireä tapaamisten jälkeen. En ole koskaan tykännyt siitä, että huomio on täydellisesti minussa, enkä oo koskaan tykännyt jakaa omia asioitani. Koko eilinen päivä meni vähän sellaisissa kiukunsekaisissa fiiliksissä, ja olin todella räjähdysherkkä. Olisin kaivannut kunnollista yksinoloa, mutta en mä voi vaatia miestäni lähtemään omasta kodistaan pois, jos mulla nyt vaan on vähän paha olla. Tällä hetkellä hän on asioilla, ja olen yksin kotona ja nautin nyt tästä hetkestä, jonka saan.

Mua ahdistaa aina sanoa toiselle, että nyt en kaipaa seuraa tai että nyt tahdon olla ihan yksin, koska tuntuu niin pahalta työntää niin rakas ihminen pois luota. Pelkään, että hän kestää sitä vain tiettyyn rajaan asti. Olen myös huomannut, että hän ei ehkä täysin ymmärrä sitä, kuinka tällä hetkellä tarvitsen yksinoloa. Olemme sopineet jokin aika sitten, että jos minä menen makuuhuoneeseen, se tarkoittaa, että tarvitsen rauhaa ja mun on oltava hetki yksin. Mutta tänäänkin hän tuli useaan otteeseen makoilemaan sängylle, vaikka olimme asiasta sopineet. 

Jatkuva muistuttelu ahdistaa myös. Tulee sellainen nalkuttajaolo, enkä mä halua olla ihminen, joka vain valittaa kaikesta. Mä olen aina ollut huono kohtaamaan ihmisiä negatiivisissa tilanteissa, joten huomauttelu on senkin takia todella epämiellyttävää. Eipä siitä kai kukaan nauti, mutta koen siitä itse erityisesti ahdistusta.

Olen viime aikoina nukkunut todella heikkoja yöunia. Nukahtamiseen menee ikuisuus, heräilen pitkin yötä ja nukun todella kevyttä unta. Tuntuu, että vaikka nukkuisin yöllä 8 tuntia, en tunne itseäni levänneeksi. Kävin ostamassa apteekista melatoniinia, jonka koen kyllä vaikuttavan siihen, että nukahdan nopeammin. Tarvitsisin ehkä reseptillä pitkävaikutteista melatoniinia, jotta saisin yöni nukuttua kunnolla. Mies on kova kuorsaamaan, mutta hän on menossa siitä lääkärin tutkimuksiin, joten sekin on yksi plussapuoli.

Terveydenhoitajalla käydessäni olen ollut sitä mieltä, että en tarvitse lääkäriä. Nyt pikkuhiljaa alkaa kyllä olla sellainen olo, että ehkä tarvitsenkin, ainakin unen puolesta. Pian olen niin väsynyt, että en kykene tekemään mitään. Tämä kevät on kuitenkin aika tärkeä myös opintojeni puolesta, ja onhan mulla töitäkin. Mahdollisuus lääkärille opiskelijaterveydenhuollon kautta lienee helmikuussa, mutta jos tämä unitilanne tästä äityy, niin on pakko mennä todennäköisesti terveyskeskukseen.

En tiedä miten tätä tekstiä nyt pulppusi näin paljon, mutta jotenkin oli inspiraatiota kirjoittaa. Mietin tekstiä aloittaessani ensin otsikkoa, mutta koska mielessä oli niin monta juttua, niin aloin vain kirjoittaa ja lisään otsikon vasta nyt. En osannut edes määritellä, mitä kaikkea pääni sisällä liikkuukaan, ennenkuin sain sen kirjoitettua auki tähän. 

Huomenna pääsen pitkästä aikaa hierojalle, jota olenkin kyllä kaivannut jo pidemmän aikaa. Ajan- ja rahanpuutteen vuoksi säännölliset käynnit ovat hiljalleen muuttuneet epäsäännöllisiksi. Ehkä nyt sitten taas.

Tää vuosi on alkanut suhteellisen lempeästi, jos nyt ei huomioida sitä, että kaamea flunssa on saavuttanut mut tämän viikonlopun aikana.

Kävin virkistävällä reissulla Ikeassa yhdessä ystävän kanssa. En tiedä mikä siinä on, mutta uudet asiat mitä kotiin ostaa, tuovat kyllä kivaa fiilistä. Seuraavaks pitäis käydä tilaamassa uusi sohva (kiitos opintolainan) ja sitten täällä meidän yhteisessä kodissa alkaisi olla ehkäpä suhteellisen valmista ja kodikasta.

Alkavalla viikolla mulla on taas aika terveydenhoitajalle. Kyllä tämä pitkä joululoma on tuntunut hieman pitkältä oman hyvinvoinnin kannalta, joten ihan kiva päästä taas juttelemaan. Sitä seuraavalla viikolla mulla on aika taas sinne terapiaan, saa nähdä, että minkälaiset fiilikset siitä tällä kertaa tulee. Viimeksi ei ehkä ollut paras mahdollinen jälkitunnelma terapiasta. Eniten häiritsi se, että aika loppui kesken, eikä terapeutti kyennyt mitenkään ryhmittämään tapaamista aikatauluun, vaan tapaaminen loppui kuin seinään. Huvittavinta oli ehkä se, että olimme itse opiskelleet just koulussa erilaisia menetelmiä asioiden läpikäymiseen ja keskusteluun, ja terapeutti käytti juuri sitä typerintä menetelmää, joka oltiin opiskeltu. Tuli ehkä vähän sellainen jopa tää on bullshittiä -olo siinä vaiheessa. Mua myös ärsytti, että hän toisti melkein kaiken mitä sanoin itse, ja oli muutenkin jotenkin niin geneerinen stereotyyppinen terapeuttitäti.

Annan kuitenkin terapialle mahdollisuuden, ainakin vielä tälle toiselle kerralle. Katsotaan sitten, olisiko mulle hyötyä jatkosta. Enemmän tällä hetkellä kyllä odotan tapaamista terveydenhoitajan kanssa, sillä hän vaikuttaa ymmärtäväiseltä ja sympaattisemmalta.

Saan vielä viikon verran lomailla, kunnes edessä on opintoihin palaaminen. Ahdistaa, kun pitäisi olla harjoittelupaikka keväälle, eikä mulla sitä vielä ole. On tässä vielä parisen kuukautta ennen kuin harjoittelu alkaa, mutta saa nähdä, miten tässä käy. En ole alkanut etsimään paikkaa, kun en oo täysin sisäistänyt sitä, millainen paikan pitäisi olla, ja olen vieläkin ehkä viime syksyn harkan kuplassa.

Nyt lepäämään. Sairastaminen on perseestä.