mielenterveyspäiväkirja

Perjantaina mulla oli viimeinen terapiakerta. Sain siis erään liiton järjestämänä ilmaista yksilöterapiaa, ja ilmaisia istuntoja oli kymmenen. En koe, että terapian tarpeeni olisi täysin loppunut, mutta toisaalta ehdin kyllä kymmenen istunnon aikana käsittelemään vanhoja asioita, joita en ollut vielä koskaan aikaisemmin oikeasti käsitellyt. Musta tuntuu, että selviän kyllä kesän ihan ilman mitään. Tai no ei ilman mitään, kyllä mun täytyy varmaankin sitä melatoniinia edelleen käyttää (mistä tulikin mieleen, että täytyy uusia resepti). 

Aika ajoin mietin, että mulla on jonkinlaisia viitteitä kaksisuuntaiseen. Tai tuntuu välillä, että päivät heittelee niin paljon, joskus on ihan todella masentavia päiviä, ja joskus taas oon hyperaktiivinen. Välillä voi jopa keskellä päivää vaihtua yhdestä toiseen. Kaksisuuntainen mielialahäiriö kuulostaa jotenkin tosi sairaalta omaan korvaan, enkä haluisi, että itsellä se olisi, mutta toisaalta silti tuntuu, että siihen voisi olla mahdollisuus.

Varasin ajan myös taas opiskeluterveydenhoitajalle. Hän pyysi palaamaan vastaanotolleen, kun olen saanut terapian käytyä. On mukavaa, että terveydenhoitaja oikeasti välittää voinnista, ja haluaa että tulen tällaiseen check uppiin. Pitäisi ehkä miettiä, mistä kaikesta terveydenhoitajan kanssa pitäisi jutella. 

Ensi viikko on kuitenkin kiva viikko - maanantaina on kesäkurssin luento, tiistaina terveydenhoitajan aika, jonka jälkeen tapaan 3 kuukautta ulkomaanvaihdossa ollutta ystävääni, ja sen jälkeen lähdetään poikaystävän ja kattien kanssa maalle. Siellä on tällä hetkellä jotenkin niin hyvä ja turvallista olla. Äiti osaa olla niin ymmärtäväinen ja hän tukee mua tässä prosessissa, mikä tää sit ikinä onkaan. Ja siellä on vielä niin kaunista kesällä!

Työharjoittelunkin sain kunnialla päätökseen. 13 viikkoa sitten en todellakaan olisi uskonut, että saan koko harjoittelun suoritettua. Loppujen lopuksi taisin jopa luvata, että menen samaiseen työpaikkaan syksyllä takaisin tekemään keikkaduunia. Kesä ehtii kullata muistot ja syksyllä voi sitten mennä taas muistelemaan, että mikäs kaikki siellä aiheuttikaan vitutusta ja ahdistusta.

Tuntuu, että oon ehkä saavuttanut uuden low'n.

Olin just viisi päivää lomailemassa vanhempieni luona. Oli niin huoletonta ja rentouttavaa vaan olla siellä, käydä läpi omia vanhoja tavaroita, nauttia maaseudun rauhasta ja istua lauantai-iltana paljussa neljä tuntia.

Mutta eilen illalla kun piti lähteä takaisin kaupunkiin, oma paha olo puski heti päälle. Mä en olisi halunnut lähteä sieltä. Siellä tuntui niin turvalliselta, eikä ollut mitään vastuuta mistään muusta, kuin siitä että muistin juoda tarpeeks vettä.

Poikaystävä haki mut asemalta. Olin tosi väsynyt päivästä, kun kierrettiin isovanhemmilla ja äitienpäivälounaalla. Heitin laukun autoon ja halusin vaan kotiin.

Kotona oli jääkaappi tyhjä. Puhtaat pyykit laittamatta kaappiin. Kengät yhtä levällään, kun lähtiessä. Sänky petaamatta. Tiskejä tiskipöydällä. Ja poikaystävä on ollut koko viikon vaan kotona.

Ollaan muutamia kertoja jo riidelty kodin siisteydestä. Mulla on vielä harjoittelua jäljellä ja joudun tekee tosi pitkiä päiviä. Siihen päällekö pitäisi vielä hoitaa koti kuntoon, vaikka toinen on jatkuvasti kotona? Ei helvetissä toimi näin.

Väsymys, kodin epäsiisteys ja tyhjä jääkaappi suututti niin perkeleesti. Mutta olin liian väsynyt riitelemään. Menin sitten vaan nukkumaan.

Aamulla piti lähteä harkkaan, mutta mulla oli yksinkertaisesti niin paska olla, että jäin tänään kotiin. Toivon, ettei mun tarvitse korvata tätä saikkupäivää, mutta mun oli vaan yksinkertaisesti pakko jättää menemättä. Aamulla sitten vihdoinkin käytiin keskustelu. 

Perus kodinsiisteys-liibalaaban jälkeen poikaystävä totesi, että on musta huolissaan koska en oo ollut onnellisen oloinen viimeiseen puoleen vuoteen. Se iski pahasti. Mä tiedostan itsekin, että oon ehkä ollut aikamoisessa alamäessä, mutta en haluaisi, että se vaikuttaa muiden elämään niin paljon. Oon ajatellut, että poikaystävä on itsekäs, jos se käy kaupassa ja ostaa itselleen vaan ruokaa, mutta se, että mä en ole onnellinen ja vaan osoitan mieltäni kuitenkaan puhumatta siitä, miltä musta itsestä tuntuu, on myös aika itsekästä tietyllä tapaa. 

Ensi viikon perjantaina mulla on vika terapiakerta. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta oon päässyt siellä nyt käsittelemään ne asiat, jotka mulla on jäänyt käsittelemättä. Se ajanjakso voikin siis tulla päätökseen. Mutta johonkin tästä on todennäköisesti pakko jatkaa - ehkäpä uudestaan lääkärin juttusille.

Voi, olispa kiva voida elää taas normaalia elämää.