mielenterveyspäiväkirja

Joulu oli ihana. Raskas, mutta ihana.

Lähdettiin poikaystävän kanssa mun vanhemmille perjantaina, ja tultiin sieltä kotiin maanantai-iltana. Molemmat veljeni tyttöystävineen olivat joulun porukoilla, ja oli ihanaa kun talo oli täynnä väkeä. Käytiin paljussa ja saunassa (minäkin saunavihaaja kahteen otteeseen), syötiin aivan liikaa ja vietettiin kaiken kaikkiaan oikein kiva joulu.

Varjopuolena joulussa oli jatkuva sosiaalisuus. Poikaystävä kyllä tietää mun tilanteesta, ja mainitsin asiasta veljillenikin ihan vaan että he ovat tilanteen tasalla. Oli silti tosi uuvuttavaa, kun ei tullut hetkeäkään, jolloin olisin saanut rauhoittua, täysin yksin. Olin todella väsynyt kotiin palattuamme, ja nukuinkin seuraavaan päivään iltapäivä kahteen asti.

Ensi vuosi kammoksuttaa mua. Pitäisi vuoden päästä valmistua ja muutenkin ensi vuonna on kaiken näköistä kuviota tulossa. Mutta toisaalta olen avoimilla mielin niin pitkälti, kuin vain uskallan olla. Olen käynyt ensimmäistä kertaa terapiassa, ja se jatkuu tammikuussa. Tavallaan olo on jo kevyempi, ehkä myös siksi, että tällä hetkellä ei ole mitään juuri nyt ajankohtaista stressattavaa.

Nyt vielä rauhoitutaan ja nautitaan siitä, että mitään ei ole pakko tehdä. 

Tänään mulle soitettiin sieltä terapiaa tarjoavasta liitosta. Sain ajan jo perjantaille. Olin jotenkin automaattisesti ajatellut, että se menisi ensi vuoden puolelle, mutta siellä oli tullut ilmeisesti joku peruutus.

Mua vähän jännittää. Lähinnä se, että ottaako ammattilainen mut tosissaan. Jos hän on ammattilainen, niin tietenkin ottaa, kyllähän minä sen tiedän, mutta silti. Alan tässä vaiheessa vähättelemään omia ongelmiani ja tuntemuksiani.

Mulla on huomenna viimeinen koulupäivä ennen joululomaa. Ihanaa. Mä olen niin väsynyt ja poikki tästä syksystä, että oon enemmän kuin loman tarpeessa. Tekisi mieli vain nukkua koko ajan, mutta ei voi. Perjantaiaamuna viimeinkin voi.

Oon hyvällä mallilla myös joululahjojen suhteen. Enää puuttuu veljieni joululahjat, mutta tiedän jo, mitä heille aion hankkia. Viikonloppuna poikaystäväni on poissa kotoa, joten voin rauhassa paketoida lahjoja, ilman että hän näkee omiansa.

Onpas typerän mittaisia kappaleita tässä tekstissä.

Kiitos moi.

Pari viikkoa sitten se tapahtui. Mä romahdin.

Poikaystävä on tasaisin väliajoin kysellyt multa, että onko kaikki oikeesti ok, ja oon aina vaan sanonut, että joojoo, mua oon vaan väsynyt/stressaantunut/päänsärkyinen. Pari viikkoa sitten hän kysyi taas saman kysymyksen, ja aloin itkeä ihan hulluna.

Mikään ei tunnu miltään. Mä rakastan mun poikaystävää yli kaiken, mutta tuntuu niin sydäntä riipivältä, kun en tunne sitä tunnetta niin kuin haluaisin tuntea. En jaksa hymyillä, koska tuntuu ettei mikään ole sen arvoista. Haluaisin vain nukkua päivät pitkät, ja olen ihan rättiväsynyt kun tulen luennoilta kotiin. Sosiaaliset tilanteet uuvuttaa mua, ja mun on pakko prepata itseeni niitä varten aina tosi paljon. En tee mitään enää impulsiivisesti tai spontaanisti, vaan kaikki pitää olla suunniteltua, jotta osaan varautua siihen. Fiilis on erittäin paska ja itken entistäkin helpommin.

Kun olin saanut kaiken purettua, poikaystäväni halasi mua tiukasti ja sitten sanoi: pitäisikö sun mennä juttelemaan terveydenhoitajan kanssa?

Mä olen käynyt siellä nyt muutaman kerran ja jatkan käyntejä säännöllisesti. Tein vähän testejä, jotka näyttäisi osoittavan mulle tällä hetkellä keskivaikeaa masennusta ja lievää ahdistuneisuutta. Olen hakeutunut myöskin terapiaan terveydenhoitajan suosituksesta, mutta en ole vielä saanut vastausta.

Vaikka testien tulos ei mikään diagnoosi olekaan, niin silti samaan aikaan pelotti sekä helpotti kuulla tuo. Pelotti siksi, että en olisi ennen ikinä uskonut voivani olla masentunut. Ja helpotti siksi, että sain syyn sille, miksi mikään ei tunnu miltään. Ehdin jo pelätä aika ajoin, että onko parisuhteessamme jotain vikaa. Mutta tämä kokemus on opettanut mulle, että meidän suhde on erittäin vakaalla pohjalla, ja mulla on turvallinen olo.

On hyvä myöntää, että on vaikeeta. Se on ensimmäinen askel eroon vaikeuksista.

Oon huomannut, että muutettuamme yhteen, musta on tullut aikamoinen järjestysnatsi.

Kun asuin vielä porukoilla, mun huone oli aina ihan kaaos. Oikeesti, ainoo aika kun se oli siisti, oli 5 minuuttia hullun siivousurakan jälkeen. Kun muutin pois kotoa mun ekaan omaan kotiin, siellä oli sama ongelma, ja myöskin tiskiä kertyi ihan todella paljon. Samalla kaavalla jatkoin vielä kaksi seuraavaa kotia, jossa asuin. 

Mutta nyt tosiaan, kun asuu toisen kanssa (joka on ehkä jopa sotkuisempi kuin mä itse olen), musta on kuoriutunut kodinhengetär ja harrastan jatkuvaa siivousta. Mä kauhulla muistelen, kun tulin tänne ekaa kertaa. Tää oli todellakin poikamiesboksi, ja sisäisesti nauroin, kun poikaystävä sanoi juuri siivonneensa. Ajan kanssa tässä kun ollaan tutustuttu ja tunnetaan toisemme paremmin, on selvinnyt, että poikaystävä on tavaran siirtelijä.

Mitään ei heitetä pois, vaan esimerkiksi epämääräinen paperipino siirtyy pöydän toiselta reunalta toiselle. Mä siivoan muuten koko kämppää, mutta poikaystävän tietokonepöytään mä yritän olla koskematta, ihan vaan siksi, että se oppisi pitämään sen siistimpänä eikä niin, että se oppii siihen et mä siivoon sen aina. Vielä on vähän tekemistä sen kanssa...

Oon yllättänyt itseni, kun mua ahdistaa nykyään kaikki krääsä. Haluaisin pitää esimerkiksi hyllyjen päälliset mahdollisimman pelkistettyinä, korkeintaan paljon kasveja. Siivosin tänään meidän eteisen komeron. Ostin kannellisia säilytyslaatikoita ja haaveilemani Dymon, ja dymottelin menemään. Nyt meidän komerossakin on tavarat järjestyksessä.

Mun muutto tänne tapahtui vähän niin, että hommat vaan lössähti tänne. Poikaystävä oli ehtinyt asua tässä viisi vuotta, ja voitte vaan kuvitella sitä kertyneen tavaran määrää, kun mitään ei heitetä pois. Vasta nyt ollaan alettu oikeesti käymään tavaroita läpi, ja ehkä vasta nyt oon kerännyt myöskin tarpeeksi rohkeutta heittää joitain poikaystävän ihan turhanpäiväisiä tavaroita roskiin ihan kysymättä.

Nykyään nautin siitä, että on siisti koti. On kiva, kun ei tarvii olla ihan paiseissa että onko koti ihan läävä, jos joku tulis vaikka extempore kylään. Ja ehkä ensimmäistä kertaa asunto tuntuu oikeesti kodilta. Yksiöt on jotenkin niin sellaisia kopperoita, missä pitää eri huoneiden funktiot tunkea yhteen ja samaan huoneeseen. Mutta täällä meillä on erillinen keittiö, erillinen olkkari, erillinen makkari, kylppäri ja tietty se eteinen komeroineen.

Kirjoitin postauksen tässä muutama päivä sitten, jonka aiheena oli ahdistus, stressi ja ehkä jopa lievä masennus. Taistelin postauksen kanssa, koska fontti ei mennyt kohdilleen ja heitteli eri kokoiseksi, ja tarpeeksi kauan tapeltuani, päätin luovuttaa ja poistin postauksen. Ihan hyvä.

Mun on tosi vaikeeta puhua asioista kenellekään. Oon saanut ihan tosissani tapella itseni kanssa, että olen saanut asioita kakistettua ulos esimerkiksi poikaystävälleni. Eikä se koskaan tapahdu ilman itkua, tai hirveetä määrää pahoittelua siitä, että ethän nyt pahastunut ja sori kun sanoin näin ja ethän loukkaantunut. 

Sama juttu tapahtui keskiviikkoiltana, just ennen kuin alettiin nukkumaan. Maattiin sängyssä pimeessä makkarissa, ja vihdoinkin sain sen sanottua: "musta ei oo tuntunu yhtään omalta itseltäni tässä lähiaikoina." Selitin, kuinka mua ahdistaa monet asiat, enkä tiedä miksi.

Kerroin, kuinka oon lähiaikoina miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka paljon kaverisuhteita olen viimeisen kahden vuoden sisällä menettänyt tai unohtanut. Suurin osa toki ihan syystäkin, miksi hengata ihmisten kanssa jotka tekevät mun elämästä paskaa, mutta silti. Katson kateellisena toisten isoja kaveriporukoita, joiden kanssa he on henganneet jo vuosia. Tällä hetkellä mun paras ystävä on mun poikaystävä, mulla on pari hyvää ystävää ja sit ehkä pari kaveria, mutta ei niistä saa porukkaa kasaan, kun kaikki on niin eri asioiden ääreltä. Mä kaipaan esimerkiksi itselleni sellaista tyttöporukkaa, niin kuin mulla oli vielä vuosi sitten.

Lisäksi kerroin, että mua ahdistaa elämän sisällöttömyys. Mulla ei ole harrastuksia, ja vapaa-ajat menee kotona sohvan nurkassa Netflixiä katsellen ja kissaa silitellen. Poikaystävä siinä pelailee koneella ja ollaan yhdessä koko ajan. Mua alkaa ahdistaa se. Se, ettei ole mitään omaa, se, että ihan kaikki on, että me sitä ja me tätä. Mä rakastan mun poikaystävää, mutta mä tarvitsen myös omaa tilaa. Sanoinkin poikaystävälle, että luulin olleeni toivoton ällöromantikko, mutta oon nyt parisuhteessa ollessani tajunnut, että mua alkaa vaan lähinnä ahdistaa se, jos poikaystävä sanoo paljon siirappisia juttuja. 

Kaiken kruununa on myös mun ahdistus omaa kroppaa kohtaan. Oon lyhyen ajan sisällä lihonut aika paljon. Toki legendaarisia parisuhdekiloja on tullut muutama, pillerien sivuvaikutuksena on mahdollinen painonnousu ja liikunnan puute vaikuttaa. Mutta mulla on myös ongelmia syömisen kanssa. Oon huomannut syöväni tosi huonosti. Herkuttelen ihan liikaa, ja syön kunnon ruokaa liian vähän. Tahtoisin pystyä syömään paremmin, mutta haen edelleen ruoasta lohtua. Lisäksi syön enemmän silloin, kun olen yksin kotona. "Hemmottelen" itseäni ruoalla liian usein. 

Painonnousu aiheuttaa myös sitä, että mun kroppa alkaa hajoamaan alta. Mun polveni on jo oireilleet vuosia, mutta nyt viimeisen parin kuukauden aikana mun vasen polveni on alkanut pistämään vastaan paljon enemmän. Jos menen polvesta lääkäriin, vastaus on, että "painonpudotus auttaa", mutta siihen ei esimerkiksi tarjota apua ja se masentaa. Tää on mun henkilökohtainen kokemukseni.

Tyytymättömyys omaan kroppaan on laskenut mun itseluottamusta todella paljon. Se on näkynyt parisuhteessakin seksin vähenemisellä, ja sitäkin pyytelin poikaystävältäni anteeksi. Poikaystävä on ihanan kannustava asian muuttamisen suhteen, mutta sanoo myöskin hyväksyvänsä mut tällaisena kuin oon.

Ensimmäinen askel on ehkä otettu nyt kun ongelma on myönnetty jollekin toiselle, kuin vain itselle. Pikkuhiljaa. Mä haluan voida hyvin. Mä toivon, että onnistuisin.

Viime aikoina oon tullut ajatelleeksi paljon yksinäisyyttä ja yksin olemista. Nää kaks on ihan eri asioita, mutta voi kulkee käsi kädessä.

Mulla ja poikaystävälläni tuli täyteen vuosi seurustelua tässä hetki sitten. Tää vuosi on ollu yks elämäni parhaista, sillä mä koen että oon löytänyt elämäni rakkauden ja sielunkumppanin, mutta samalla tää vuosi on ollu yks raskaimmista muuten ihmissuhderintamalla.

Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään kovin pitkiä ja kestäviä ihmissuhteita. Se, että oon ollut parisuhteessa näinkin pitkään, on jo ihme. Mä koen, että joku mussa on vikana kun ennen pitkää kaikki ystävyyssuhteet kariutuu, ja se menee aika lailla sykleissä. Pari vuotta menee ihan ok, mutta sitten löytyy jotain ongelmakohtia, tunnen ulkopuolisuutta tai jotain muuta tapahtuu, kuten esimerkiksi viime keväänä kun osa ystävistäni dumppas mut siksi, koska olin parisuhteessa ja suoraan sanottuna rahaton, eli en päässyt jatkuvasti matkustelemaan ympäri Suomea viettämässä tyttöjen iltoja.

Mä oon aina ollut sellanen tyyppi, joka viihtyy ihan tosi hyvin itsekseen. Siksipä ehkä kun huomaan olevani ulkopuolinen, koen parhaaks puolustusmekanismiksi vaan vetäytyä kokonaan pois. Mä oon myös tosi huono käsittelemään ihmissuhdeongelmia, en tuo niitä tapetille ennen kun on ihan pakko, ja siihen mennessä oon ehtinyt pyöritellä ja suurennella asioita mielessä vaikka kuinka paljon. Mulle on ollut aina vaikeeta puhua tuntemuksista ja tunteista, ja yritänkin aina peittää ne.

Mutta sitten kun olen täysin yksin keskellä tällaista myräkkää, mä hajoan. Kuten tällä hetkellä. Poikaystävä on koiravahtina eri paikkakunnalla, ja minä yksin kissan kanssa kotona. Pää on ihan sekaisin, tunnen ikävää ja kun on jo valmiiks vähän paska fiilis, niin kaikki vastoinkäymiset tuntuu miljoona kertaa vahvemmilta. Niinkun vaikka se, että leikkisällä päällä oleva puolivuotias kissa raapaisee vahingossa.

Oikeesti mulla menee tällä hetkellä vielä ihan hyvin. Oon ihanassa harjoittelupaikassa, jossa toivoisin voivani työskennellä joskus. Mulla on rakkautta elämässä, paras ystävä ja poikaystävä samassa paketissa. Mulla on ihana kissa, joka on vielä söpö ja pieni. Mulla on kavereita ympärilläni, joiden kanssa yhteydenpitoo voisin kyllä vähän skarpata. Mulla on kaikki ihan hyvin. Ainakin niin yritän nyt vakuuttaa itelleni.

Soittelin äidilleni tuossa jokunen hetki sitten ajatuksenani kysellä vähän kuulumisia ja ikäväkin oli ehkä jo ehtinyt vähän iskeä.

Puhelun jälkeen tuli kuitenkin vielä ikävämpi olo.

Yhden vartin puhelun aikana äitini ehti 

- kyseenalaistaa mun työmoraalin

- epäillä mun ajallaan valmistumista (vaikka siihen viittavia merkkejä ei tällä hetkellä ees ole?)

- epäillä töiden saantia valmistumisen jälkeen (opiskelen alaa joka työllistää hyvin)

- syyttää siitä, kuinka väärin on mun poikaystävää kohtaan etten oo tehny enempää töitä (vaik työvuoroja ei ole ollut tarjolla) ja poikaystävä on joutunu "elättämään" mua

- syyttää siitä, että turhaan jätin työpaikan jossa olisi ollut työtunteja (mutta mielenterveys olis ollut sen jälkeen pilalla)

- pilata mun päivän kaikilla yllä mainituilla.

Äiti on aina ollut samanlainen. Tosi pessimistinen ihan kaikesta. Ei tää kesä oo töiden takia ollut helppoa mulle, enkä mä ois eläny tätä kesää näin niinkuin nyt kävi, jos oisin saanu ite valita. Mä olen kuitenkin 23, eikä meidän talousasiat kuulu äidille tippaakaan. Oon jo vuosia ajatellut, että ihanaa kun muiden äidit on niin kannustavia. Oma äiti on rakas, mutta ihan helvetinmoinen pessimisti.

Aloin puhelun loppupuolella jo kyynelehtiä, enkä meinannut saada mitään sanotuks enää. Puhelun loputtua purskahdin itkuun. Tänään on muutenkin ollu vähän tunteellinen päivä, enkä tosiaankaan olis tarvinnut saarnaa siitä, miten paskasti mä oon nyt elämääni elänyt.

Harmittaa ihan superpaljon. Ollaan oltu aina läheisiä. Kai tää sit on jonkinlaista aikuistumista, mutta jos aikuistuminen on tällaista niin se on paskaa ja perseestä.

Mulla jatkuu opinnot ensi maanantaina, joten mun osalta kesä "päättyy" ihan pian. Katsotaanpa, mitä se mun kesäni sitten sisälsikään.

Aloitetaan vaikka toukokuusta, koska silloin mulla alkoi loma. Aloitin pääsiäisen jälkeen työpaikassa, jota vihasin ja jossa en viihtynyt yhtään. Toukokuussa kärvistelin siellä, ja kärsin eroahdistusta, kun poikaystävä oli ulkomailla. 

Toukokuun alussa myös ystäväsuhteeni kärsivät suuria muutoksen tuulia, kun niin sanotut "parhaat ystäväni" eivät kestäneet varattomuuttani, ja pistivät poikaystäväni piikkiin sen, etten päässyt Helsingistä matkustamaan keskemmäs Suomea heitä tapaamaan. Ystäväni halusivat useasti järjestää tyttöjen viikonloppuja, ja taas niin, että minä joutuisin matkustamaan pisimmän matkan. Mun talous oli koko kevään ihan kuralla ja olin tosi rahaton, myin paljon tavaraa nettikirppareilla, että sain koko vuokran aina kasaan. Kun yritin selittää heille kevään aikana, että mulla ei ole varaa reissata (tai ryypätä, mitä ystäväni tykkäävät aina yhdessä tehdä), niin he olettivat että tahdon olla vain poikaystäväni kanssa, vaikka tyttöjen viikonloppu olisi tullut mulle kyllä ihan tarpeeseenkin. Toukokuun alussa yksi ystävistäni kutsui porukkaa koolle whatsapp-ryhmässämme. En vastannut heti mitään, koska olin vanhempieni luona käymässä. Seuraavana aamuna kaikki ystäväni olivat poistuneet ryhmästä, yhtä parisuhteilevaa ystävääni lukuunottamatta.

Kyllä, tuntui paskalta. Oon edelleenkin tosi kahden vaiheilla tän jutun kanssa. Toisaalta mun tekis mieli raivota, että mitä vittua nyt taas, että mikä on homman nimi, mutta toisaalta oon ihan onnellinen että tällaiset tyypit karsiutuu elämästä pois. Jos he eivät kestä elämänmuutoksia, niin ihan hyvä tässä vaiheessa sitten lopettaa pelleily ja keskittyä olennaiseen. Kuulostan ehkä tosi ilkeeltä, mutta heidän käytös oli niin lapsellista, että mua ihan tosissaan alkoi ärsyttää. Neljä tyyppiä, ketkä oli mulle tosi läheisiä, vaan päättivät päättää meidän ystävyyden yhtenä todennäköisesti viininhuuruisena yönä.

Kesäkuun ajan tein lähinnä töitä. Mua harmitti kovasti, kun toukokuun lopulla mun paras Helsinkiystäväni lähti kesäksi töihin Pohjanmaalle, ja kävi ihan vaan pari kertaa kesän aikana Helsingissä, mutta sain nauttia hänen kissoistaan, kun kävin niitä muutaman kerran hoitamassa, kun kisujen hoitajalla oli muuta hommaa. 

Yritin kovasti selvitä arjesta. Musta alkoi tuntuu fyysisesti pahalta ennen työvuoroja ja mua ahdisti suunnattomasti mennä töihin. Mun sen hetkisellä työpaikalla oli tosi kova myllerrys menossa, kun sieltä lähti pois vakkareita, kun hommat ei toimineet. Siitä lähti kierto, että aina vaan enemmän vakkareita poistui. Lisäksi mun osaamista ei hyödynnetty kunnolla ja se turhautti mua tosi paljon, varsinkin kun uudet tyypit sai heti paljon parempaa kohtelua. Yritin kuumeisesti metsästää uutta työpaikkaa, mutten kuitenkaan löytänyt mitään parempaa. Lopulta ennen juhannusta ilmoitin pomolle, etten enää juhannuksen jälkeen jatka töitä. Vaikkei mulle ollutkaan töitä tiedossa jatkossa, niin se oli silti yks parhaista päätöksistä, mitä oon elämässäni tehnyt. Ja onneksi mun rakas poikaystäväni tuki mua päätöksen teossa ja sanoi, ettei kannata tehdä työtä josta tulee oikeesti fyysisesti noin paha olo.

Juhannus oli kiva, vietettiin se poikaystävän kanssa mun vanhempien luona ja syötiin ihan sikana kaikkee grillisafkaa ja nautiskeltiin elämästä ja paljussa olosta. Hetken ajan sai hengähtää stressistä ja työjutuista, eikä tarvinnut tehdä itse mitään kun äiti kyllä piti huolta että oli jatkuvasti syötävää nenän edessä.

No, juhannuksen jälkeen töiden metsästäminen jatkui ja lopulta heinäkuussa tärppäsi. Sain töitä kaupan alan vuokrafirmasta, joka kuulosti erittäin houkuttelevalta. Sait itse päättää koska teet töitä ja minkä verran, ja missä päin Helsinkiä tai jopa pääkaupunkiseutua. Totuus oli kuitenkin se, että kesällä kilpailu tarjotuista työvuoroista on kova, ja lopulta sain yhden työvuoron koko heinäkuun aikana.

Toisaalta tää ei ollut kauheen huono juttu, sillä saatiin vihdoinkin heinäkuun puolessavälissä meidän kissavauvamme kotiin! Oon saanut viettää aikaa kotona kissan kanssa, ja yhdessä ollaan voitu opetella, että millaista täällä kotona on ja mitä saa tehdä ja mitä ei. Kissa-arki on sujunut tosi hyvin, ja meidän vauveli oli jo "mummolassa" eli mun vanhemmilla yhden viikonlopun hoidossakin.

Käytiin nyt elokuun alussa sukuloimassa poikaystävän sukulaisilla Keski-Suomessa. Yövyttiin hänen mummolassaan, ja viihdyin siellä kyllä hyvin. Mut otettiin hyvin vastaan ja poikaystävän mummosta tuli mulle itselleni kuin oma mummo. 

Tällä viikolla on vielä kesän vika juttu edessä, eli mennään käymään poikaystävän kanssa Lintsillä. Sitten olisi kesä taputeltu ja voin iloisella mielellä palata takasin opintojen pariin, koska se tuntuu täydeltä levolta tähän kesään verrattuna. Vaikka heinäkuun sainkin oikeastaan vaan olla, niin sekin kävi raskaaksi kun ei ollut rahaa tehdä mitään. 

En tiedä mitä mä oisin tehnyt, jos mulla ei olisi mun poikaystävää tukemassa mua mun päätöksissä ja auttamassa mua. Kaiken tän keskellä tuntuu hyvältä, että on löytänyt rinnalleen oikeen tyypin.

Tää kesä on ollu kyllä todella surkea. Ei pelkästään sään puolesta, vaan muutenkin.

Mun kesätyöpaikka oli täysi floppi. Purin työsopimuksen kahden kuukauden työskentelyn jälkeen, ennen juhannusta. Silloin mulla ei ollut vielä toista työpaikkaa tiedossa, mutta sain sitten kuitenkin toisen työpaikan.

Työn määrä uudessa työpaikassa ei kuitenkaan ole hurja. Olen nollatuntisella sopimuksella, ja olen tehnyt yhden vuoron tässä kuussa. Inhottaa elää poikaystävän siivellä, kun itsellä ei ole rahaa. Meillä on kuitenkin diili tästä, että me ollaan yksi talous ja autetaan toinen toisiamme ja jaetaan hommia sitten jotenkin muulla tavoin.

Mä nautiskelin keväällä siitä, että sain jäädä Helsinkiin kesäksi, koska sain täältä töitä (olisin saanut kotipaikkakunnaltani töitä varmasti). Olin suunnitellut, että käyn kaikissa geimeissä ja tapahtumissa mitä kesäinen Helsinki tarjoaa, mutta joko mä olen ollut aina liian laiska lähtemään, töissä, tai sitten ei oo ollut rahaa pääsylippuihin.

Mulla on nyt kuitenkin enää kaksi viikkoa lomaa jäljellä, ja sitten pitäisi palata jo takaisin opintojen pariin. Ihan rehellisesti sanottuna, mä odotan sitä jo. Tää kesä on nähty.

Onneksi mulla on tuo tukipilari tuossa vieressä. Pää olis hajonnu tähän kesään ilman häntä.

Mulla ja poikaystävällä tulee pian vuosi seurustelua täyteen. Suurin alkuhuuma on laskenut jo ja yhteiselo on arkistunut (onks toi sana?).

Mä syön pillereitä ehkäisyyn, ja käytössä on desogestrel-minipillerit. Musta alkaa tuntua, että ne vie multa elämänhalun.

Toi kuulostaa todella radikaalilta, mutta oikeasti. Mulla on päivittäin hetkiä, että mikään ei tunnu miltään ja vaikka mä kuinka rakastan tota toista, niin en jaksa hymyillä ja iloita siitä. Pitäisi varmaankin ottaa yhteyttä lääkäriin ja pyytää merkin vaihtoa, mutta toisaalta mulla on vielä ostettuja pillereitä syömättä, eikä ne oo ilmaisia.

Mun käy sääliksi mun poikaystävää, kun se joutuu kärsimään mun mielialavaihteluista, alakuloisuudesta ja kiukuttelusta. Se huolehtii musta koko ajan, eikä se ole ok, että toinen on jatkuvasti huolissaan ja kyselee vointia.

Sekin, että poikaystävä kyselee, miten voin, ärsyttää mua, vaikka tiedän että kyseessä on vain mua rakastavan ihmisen huolenpitoa. Syyllistän itseäni siitä, että olen suoraan sanottuna aika perseestä kun olen mielialoiltani aivan sekaisin.

Tahtoisin vaan, että tää tasaantuisi pian, koska mua myös pelottaa, että jos tarpeeksi kiukuttelen niin tuo toinen ei huolehdi ja rakastakaan enää. Kun oikeesti tuntuu, että toi tyyppi on mun sielunkumppani ja se kenen kanssa haluan olla.

Ehkä tämä tästä.

Mulla on paska työpaikka.

Mua ahdistaa niin paljon käydä töissä tällä hetkellä. Työpaikalla ei oikein mikään toimi, ja kaikki on sekaisin. Oon viimeiset 1,5 viikkoa vaan selannut avoimia työpaikkoja, jos löytyisi joku uusi paikka, koska mä en pysty työskentelemään tuolla enää.

Otin alkuviikosta sairaslomaa, koska en yksinkertaisesti kyennyt mennä töihin. Huomenna pitäisi palata työpaikalle, ja aloittaa kahdeksan työpäivän putki, ja mulla on todella ahdistunut fiilis siitä. Mutta kun olisi pakko tehdä töitä, että saa rahaa.

Oon laittanut hakemuksia kymmenisen kappaletta jo eteenpäin, mutta ei ole tärpännyt. Tuijotan jatkuvasti työpaikkasivuja, ja mietin että mihin voisin taas hakea. Oikeasti tahtoisin vain työntää pääni tyynyn alle ja itkeä.

Pahinta tässä on vielä se, että meillä menee poikaystävän kanssa työvuorot ihan ristiin. Se ei helpota tätä paskaa fiilistä, mikä mulla töistä tällä hetkellä on.

Kunpa voisi vaan jäädä kotiin. Olis pitänyt ottaa kesäopintoja.

Kello on 23:58. Parin minuutin päästä voin sanoa, että mieheni tulee tänään kotiin!

Nää on ollut mun elämäni pisimmät 2,5 viikkoa. Ei tsiisus. Se on jännä, kuinka 22 vuotta elämästään on pärjännyt hyvin yksin ja itsenäisesti, ja sitten tapaa tuollaisen ihanan ihmisen josta ei kykene olemaan erossa hetkeäkään.

Meillä tulee ylihuomenna (kello on nyt 00:01) täyteen 9 kuukautta seurustelua. Mä en vieläkään voi käsittää, että oon ollut niin pitkään parisuhteessa, vaikkei 9 kuukautta lopulta pitkä aika ees vielä olekaan.

Oon ollut onnellisempi kuin koskaan, poislukien nämä vajaat kolme viikkoa. Oikeasti, en ole tuntenut onnellisuutta läheskään samalla tavalla, kuin mitä tunnen kun mieheni on kotona tai Suomessa ylipäätään. Tämä on kai sitä, kun hänellä on osa minua - sydämeni. 

Lässynlää ja blaa blaa, TÄNÄÄN mieheni tulee kotiin (kello on nyt 00:02), ja reilun 15 tunnin kuluttua saan jo halata ja pussata häntä koko 2,5 viikon edestä. En malta oottaa!

Mä tykkään vastailla kysymyksiin ja aikoinaan IRC-galleriassa täytin niitä kysymyspostauksia sinne päiväkirjaan/blogiin lähes päivittäin. :D

Löysin täältä nämä kysymykset englanniksi ja ajattelin, että eiköhän näistä saa selvää jos jätän suomentamatta. Vastaan kuitenkin suomeksi.

Are you named after anyone?

Yhtenä yönä kauempana asuvat, pitkään tuntemani ystävät olivat poistuneet yhteisestä Whatsapp-ryhmästämme sanomatta sanaakaan. Jäljelle jäivät minä, ja yksi toinen ystäväporukastamme.

Jäljellä olimme me, jotka olemme parisuhteessa.

Mä en ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka viettäisi kovasti vapaa-aikaa kavereidensa kanssa, vaan olen aina viihtynyt paljon kotona. Yläaste-lukioaikoina kun asuin vielä vanhempieni luona, oli sieltä matkaa keskustaan eikä ollenkaan julkista liikennettä, joten se oli yksi syistä miksi minusta kasvoi itsenäinen ja omasta rauhasta ja yksinolosta nauttiva ihminen. En ole myöskään pariin vuoteen nauttinut baareissa ravaamisesta, vaikka sitä olen välillä pakosta tehnytkin, jotta voisin viettää aikaa ystävieni kanssa.

Mä olen asunut nyt Helsingissä reilun vuoden, sitä ennenkin pysytellyt noin 100 kilometrin säteellä Helsingistä. Meidän "jengistä" osa muutti Tampereelle, yksi Jyväskylään, yksi Lappeenrantaan, eli hajontaa on. Koska valtaosa jengimme väestöstä (lue: 3) asuu Tampereella, kaikki yhteiset ajanviettomme on sijoittuneet sinne, eli junalla matkustaminen ja VR:n hinnat on tulleet tutuksi.

Koska välimatkaa on jonkin verran, niin ihan nopea piipahdus ei aina onnistu, varsinkaan jos on yhtään päällekkäistä ohjelmaa. Lisäksi mulla oli tänä keväänä taloudellisesti todella tiukkaa, joten ylimääräiseen ei jäänyt juurikaan rahaa. Jouduin jättämään välistä muutamia tyttöjenviikonloppuja, koska mulla ei ollut yksinkertaisesti rahaa junalippuihin.

Kun mä aloin seurustella, ystävät olivat kaikki ihan innoissaan siitä ja olivat sitä mieltä, että jo oli aikakin mun löytää kumppani ja että olen onneni ansainnut. Heitä kiinnosti paljon, että miten meillä menee ja he innokkaasti odottivat pääsevänsä tapaamaan poikaystäväni. Sitten ääni muuttui kellossa.

Ystävät alkoivat syyttää parisuhdettani siitä, ettei mulla ollut enää aikaa heille. Kerroin taloudellisesta tilanteesta, eivätkä he tuntuneet ymmärtävän millään. Kerroin uusista töistäni, jotka olin juuri aloittanut. Eivät ymmärtäneet. Yhtäkkiä heitä ei kiinnostanut parisuhdejutut, eivät minun eikä toisen parisuhteilevan ystävämme, vaan meidän juttumme sivuutettiin ja he keskustelivat sinkkujutuista ja tindereistä ja baarista kotiin viemistään miehistä.

Yhdellä ystävistämme lähestyi synttärit ja hän laittoi viestiä yhteiseen ryhmäämme ja kutsui meidät kaikki juhlimaan. Ajattelin, että voisin mennä, mutta en muistanut työvuorojani joten en vastannut heti mitään. Seuraavan yön aikana kaikki ystävämme olivat poistuneet ryhmästä, ja jäljelle jäimme me kaksi parisuhteessa olevaa.

Olin jo muutamia päiviä aiemmin miettinyt, että ryhmämme on ollut kovin hiljainen jo jonkin aikaa, kun usein siellä saattoi tulla kymmeniä viestejä päivässä. Keskusteltuani yhden ryhmän jättäneen "ystäväni" kanssa, hän kertoi että he olivat luoneet uuden ryhmän keskenään, ilman meitä parisuhteilevia, koska olivat kyllästyneet siihen ettei meillä ollut koskaan aikaa tavata heitä ja olimme aina vain poikaystäviemme kanssa.

Mä en edes voi käsittää että tällaista tapahtuu, ollaan kuitenkin kaikki päälle kakskymppisiä, opiskelevia tai töissä käyviä, omillaan asuvia "aikuisia". Mutta tää oli ihan todellista.

Mä olen onnellinen, että mulla on ystäviä myös Helsingissä, mutta pitkien ystävyyssuhteiden katkeaminen näinkin lapsellisella tavalla on oikeasti naurettavaa. Kuka käyttäytyy näin? Ehkäpä tämän pitikin päättyä juuri näin.

Viime viikko oli aivan kamala.

Muutaman päivän päästä on 1.5. ja meillä tulee poikaystävän kanssa 8 kuukautta seurustelua täyteen.

Monelle muulle se saattaa kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta jo heti silloin kun me tavattiin, musta tuntui kuin olisin tuntenut tuon toisen jo pitkään. Varsinkin nyt, kun viimeiset 3kk ollaan vietetty lähes kellon ympäri yhdessä, on tosi vaikeaa kuvitella, että mitä jos ei ois koskaan tavattu, tai hei millasta elämä muuten oli silloin sinkkuna.

Oon huomannut, että mun elämänlaatu on parantunut, tai sanoisin että en oo enää niin yksinäinen, kuin mitä välillä oon tuntenut olevani. Tottakai mulla on ystäviä ja kavereita, mut selkeesti multa oli puuttunut palanen ja niin klisee kun tämä onkin, niin nyt se palanen on ollut paikallaan.

Eihän tää pelkkää ruusuilla tanssimista ole ollut. Välillä riidellään ja itketään, mutta heti sovitaan ja luodaan sitä mukaa uusia pelisääntöjä. Vaikeinta on ehkä ollut sovittaa kahden, jo jonkin aikaa omillaan asuneiden ihmisten täysin erilaiset toimintatavat yhteen, mutta kompromisseja pitää pystyä tekemään. Mut oon esimerkiksi huomannut, että oon tosi tarkka keittiön siisteydestä ja siitä miten pyykit laitetaan telineeseen kuivumaan. Ja jos tehdään mulle tuttua ruokaa, niin sillon mä oon johdossa.

Tosiaan, kun puoli vuotta tuli täyteen pari kuukautta sitten, poikaystävä kysyi haluaisinko muuttaa hänen luokseen asumaan. Jo siinä vaiheessa olin viettänyt lähestulkoon kuukauden hänen luonaan, enkä oikein tarkkaan muistanut, koska olisin viimeksi nukkunut omalla asunnollani keskustassa. Pikkuhiljaa tavarat alkoi siirtyä. Ensin tuli lisää vaatteita, sitten tuli ne loputkin vaatteet. Sitten astiat, yksi pöytä. Meikit. Ja huomenna tulee loppu omaisuus.

Sitten se alkaa olla todellista. Mulla on avomies, ketä rakastan yli kaiken ja kenen kanssa ihan helposti näen viettäväni vaikka koko loppuelämän. Näen, kuinka kuvioihin tulee parin vuoden sisään koira, sitten joskus kaksi lasta. Mutta niillä ei ole kiire, koska onhan tässä aikaa. Vaikka koko loppuelämä.

Kivaa vappua kaikille! Itse vietän sen töitä tehden, mutta nauttikaa munkin (hehe) puolesta!

Viikon päästä mulla ja poikaystävällä tulee puoli vuotta seurustelua täyteen.

Tää on pisin parisuhde mitä mulla on ikinä ollut, ja oikeasti tuntuu että oltais oltu yhdessä jo pieni ikuisuus. En olis uskonu 7 kuukautta sitten, että oisin tässä vaiheessa elämää näin onnellisessa parisuhteessa, niin rakastavan miehen kanssa. Miehen kanssa, jonka kanssa näen yhteistä tulevaisuutta.

Oon aikaisemmin saanut tosi pahasti turpaan rakkausasioissa. Viime kesä mulla meni oikeastaan vaan sellaisessa harmaassa pilvessä, kun keskityin vain töiden tekemiseen enkä jaksanu ees ajatella miehiä. Mulla oli yhä Tinder, mutta selasin sitä lähinnä tylsyyden iskettyä eikä mulla ollut siitä sovelluksesta edes ilmotukset päällä enää.

Oltiin heinä-elokuun vaihteessa kaverin kanssa maalaamassa kaverin asuntoa, ja silloin mä sattumalta avasin Tinderin. Siellä oli supertykkäys. Yleensä skippasin kaikki noi supertykkäykset, koska vaikka en mielellään yleistäisi, niin useimmiten niitä tuli vaan ulkomaalaistaustaisilta miehiltä. Mulla ei oo maahanmuuttajia vastaan mitään, mutta mua viehättää suomalainen mies.

Siitä se sit lähti. Aika nopeesti alettiin seurustella, mut se tuntu oikeelta ja kumpikin tajus heti että tässä on kyse jostain vähä vakavammasta.

Vihdoinkin mulla on tyyppi tossa vieressä, joka haluaa mut siihen eikä oo lähdössä mihinkään. Vaikka ollaanki oltu yhdessä vasta se puoli vuotta, niin tää tyyppi on mun elämäni rakkaus.

lässynlää-alert

Eilen oli kamala päivä.

Heräsin aamulla noin neljän tunnin erittäin rikkinäisten yöunien jälkeen. Olin valvonu oikeastaan koko yön, ja nukkunut ehkä noin viiden minuutin pätkissä. Poikaystävä kuorsasi, ja jostain ihmeen syystä (syytän menkkoja vaikka tästäkin) pahotin mieleni niin kovasti että aloin tihrustaa itkua, kun se käänsi selkänsä mulle unissaan ja kierähti ihan toiselle puolelle sänkyä.

Aamulla herätessä poikaystävää sai taas töniä ikuisuuden hereille. Lopulta luovutin ja aloin ite laittautua ja valmistautua koulupäivään, ja vaan tiuskin sille ja mökötin koko aamun. Poikaystävä kysyi vaisusti, että valvottiko hän mua yöllä ja sanoin että todellakin. Mua riisti sisältä kun näin miten pahoillaan poikaystävä oli, ja se jopa googlasi ratkaisuja kuorsauksen vähentämiseen, mut silti mä vaan mökötin.

Lähettiin yhessä autolla kouluun ja koulupäivä meni onneks tosi nopeesti. Kotiin lähtiessä myöhästyin ekasta bussista, ja jouduin oottaa kauheessa tuulessa seuraavaa. Kun lopulta pääsin himaan, ehdin vaan pyörähtää siellä kun lähin jo hierontaan. Spora oli myöhässä, ja melkein myöhästyin hieronnasta. Hieronta teki tosi hyvää, mutta sen jälkeen spora meni nenän eestä ja jouduin odottaa kylmässä ilmassa seuraavaa.

Kotiin päästyäni pakkasin kamat ja hyppäsin taas bussiin. Poikaystävän luo päästyäni se oli ovella vastassa, se oli ostanut mulle suklaata, laittanut ruokaa ja jälkkäriks oli vielä jäätelöäkin.

Jos se kestää mut mun kiukkupäivinäkin, niin tää on kyllä tosi rakkautta.

Talvi on perseestä. Vihaan sitä, että vaatteita pitää olla paksu kerros päällä ja näytän ihan joltain Michelin-ukkelilta kun oon liikenteessä. Pää paleltuu ilman pipoa, mutta jos sellaisen laittaa päähän, se pilaa kampauksen. Hansikkaita on pakko käyttää mutta puhelinta ei pysty käsittelemään ne kädessä. Niin ja koska ulkona on niin kylmä, niin iPhone purkaa akkunsa hetkessä.

Koulu on paskaa. Meillä on pelkkiä ryhmätöitä, ja vaikka itselle ryhmätyö tarkoittaa sitä että on pakko skarpata koska kyseessä on myös muidenkin koulumenestys, niin se ei automaattisesti tarkoita samaa muille. Luentoja on hyvin harvoin ja siks arkeen ei muodostu minkäänlaista rutiinia. Tai sitten luentoja on joka helvetin päivä aamukasista iltapäiväneljään ja sen jälkeen oot niin kuollu ettei jaksa tehdä yhtään mitään.

Ja kun et jaksa tehdä mitään, niin pyykkivuori kasvaa. Kaikki kivoimmat vaatteet on aina pyykissä, ja jäljellä on jotain en_käytä_enää_koskaan pinkkejä paitoja, vaikka haluaisin vain pukeutua mustaan. Ja puhtaat alusvaatteetki on lopussa, jäljellä on vaan rumia mummokalsareita tai liian pieniä alushousuja jotka ei pysy ylhäällä ja valuu housujen alla.

Päätäkin särkee. Ja polveen sattuu. Ja poikaystävä vaan pelaa.

Miks valittaminen on niin helpompaa, kun positiivisista asioista puhuminen? Oikeesti on kivaa että ollaan menossa kohti kevättä. Sitä paitsi on kivaa, että on vaatteita missä on lämmin olla ja ketä kiinnostaa miten tönköltä näyttää, ollaan kaikki samassa veneessä! Kevät tulee kovaa vauhtia ja kyllä niihin kevyempiin takkeihin pääsee pikkuhiljaa siirtymään. Ja mä tykkään pitää pipoa, se pelastaa usein huonon hiuspäivän kun tukka on paskasempi kun naapurin lantala. (Sori oon landelta)

Oon onnellinen siitä, että oon saanut opiskelupaikan ja vieläpä Helsingistä. Opiskelupaikan saaminen on muuttanut mun elämää niin paljon, etten tiedä osaanko edes luetella kaikkia. En olis esimerkiksi koskaan tavannut mun poikaystävää, jos en olis opiskelemassa täällä juuri tuossa koulussa. Viikonloput on vapaita anyways, ja viikolla olevat "vapaapäivät" on vaan plussaa!

Pyykkeihin liittyen haluun kiittää mun pyykinpesukonettani puolen tunnin ja tunnin mittaisista pikapesuohjelmista. Kaikkea pyykkiä ei pysty pesemään pikapesulla, mutta ne mitä pystyy niin hallelujah, iltapäivälläkin ehtii pestä monta koneellista!

Päätä särkee ja polveen sattuu - otan Buranaa ja vaihdan asentoa. Ja annan poikaystävän pelata, koska pääsen kuitenkin sen kainaloon nukkumaan ja se just sano mulle, et se rakastaa mua.

Loppujen lopuks ongelmat on mulla aika pieniä, ja siitä pitäis osata olla kiitollinen. Tän kirjoittaminen oli itse asiassa aika virkistävää. Koska näin vertaillen sen vasta tajuaa: oon aika onnellisessa asemassa just nyt.

Mul on tällä hetkellä erittäin pahasti motivaatio paikassa: hukka.

Eikä pelkästään opiskelujen puolesta. Oon jäänyt johonkin notkoon joululoman jälkeen, enkä oo oikein saanut startattua tekemään mitään.

Kouluhommat roikkuu joo, mutta niin kyllä myös muukin elämä. Oon todella laiska siivoamaan muutenkin, mutta tänään just aamulla katselin että joo, pitäis varmaan siivota kylppäri joskus oikeesti kunnolla. Puhumattakaan vaatehuoneesta...

Mun ystävä Belgiasta on käymässä Suomessa ja hän on nyt mun luona. On ihanaa, että hän on täällä, mut samalla mua ahdistaa tää patja tässä keskellä huonetta joka vie kaiken lattiatilan, ja sekin ahdistaa että pitää kommunikoida englanniks koko ajan. Oon puhunut suomea viimeksi eilen aamulla yhden lauseen verran.

Lisäks ikävöin mun poikaystävää, jonka kanssa oon viimeksi viettäny kunnolla aikaa yli viikko sitten.

Valivalivali. Sori.

Mulle tuli vastaan yks vähän ikävämpi juttu tuossa torstai-iltana, kun oltiin opiskelijakaveriporukalla yhdessä viettämässä iltaa.

Oon ihmetellyt suunnattomasti joidenkin kavereiden reaktiota siihen, että oon parisuhteessa. En oo koskaan ollut sellanen tyyppi, joka vapaa-ajalla kauheesti hengais kavereiden kanssa, eikä mun seuraa kyllä oo kovinkaan usein kaivattukaan. Lähes puoli vuotta tässä nyt seurusteltuani, on kavereita kummasti alkanu kiinnostaa se, ettei mua näy enää (???) missään.

a) en ole missään ennenkään näkynyt

b) se ei ole teitä ennenkään kiinnostanut

c) hv

Mä oon yrittänyt kaikkeni, etten muuttuisi, kun kaikki aina väittää että parisuhde muuttaa ihmistä ja siihen kylkeen kasvaa kiinni ja liibalaaba. Mutta sitten huomasin, että ei se muutos olekaan aina siinä tyypissä, joka aloittaa parisuhteen.

Yksi mun hyvä opiskelijakaverini nimittäin sanoi torstaina, ettei pysty puhumaan mulle enää omista sinkkuongelmistaan, koska häntä ahdistaa se että oon suhteessa. Sanoo olevansa onnellinen mun puolesta, mutta ei vaan halua puhua mun kanssa enää.

Se loukkasi. Se loukkasi, koska tästä oli puhetta silloin vajaa puoli vuotta sitten, että mikään ei muutu. Mutta muuttui sitten kuitenkin.

Tuntuu siltä, kuin oisin menettänyt yhen ystävän.

Tänään on niin maanantai kuin vain voi olla.

En tiedä johtuuko tämä identiteettikriisistä, kun eilen illalla sävytin hiusteni latvoja sinisellä, ja sisäinen kapinalliseni pääsi valloilleen. Tai johtuuko tämä tulevista menkoista. Nukuinkohan huonosti?

Viikonloppu oli ihana. Kävimme poikaystävän kanssa viikonloppuvisiitillä mun vanhemmilla, ja oli ihana viettää hänen kanssa aikaa siellä. Viimeksi kun olin siellä ilman häntä, koko ajan oli tunne että jotain puuttuu.

Heti aamusta kun heräsin, oli ihan jäätävä kiukku päällä. Kun kävelin kaveriporukan luo ennen aamun (ja vuoden) ensimmäistä luentoa, kaveri sano että "eikä sulla on homehiukset, eiei." Olipa ihana vastaanotto pitkän loman jälkeen.

Ollaan tänään oltu vierailemassa naapurikorkeakoulun tiloissa, ja täällä on ihan perseestä.

Jatkuvat huomauttelut kavereilta, "sä näytät niin vihaselta", "sä oot kyllästyneen näkönen", tai "toi näyttää aika äkäseltä".

Kun joskus täältä pääsen kotiin, meen kauppaan ja ostan kasan kaikkea hyvää ja teen lettuja. Ja käperryn poikaystävän kainaloon. Perkele.