Soittelin äidilleni tuossa jokunen hetki sitten ajatuksenani kysellä vähän kuulumisia ja ikäväkin oli ehkä jo ehtinyt vähän iskeä.

Puhelun jälkeen tuli kuitenkin vielä ikävämpi olo.

Yhden vartin puhelun aikana äitini ehti 

- kyseenalaistaa mun työmoraalin

- epäillä mun ajallaan valmistumista (vaikka siihen viittavia merkkejä ei tällä hetkellä ees ole?)

- epäillä töiden saantia valmistumisen jälkeen (opiskelen alaa joka työllistää hyvin)

- syyttää siitä, kuinka väärin on mun poikaystävää kohtaan etten oo tehny enempää töitä (vaik työvuoroja ei ole ollut tarjolla) ja poikaystävä on joutunu "elättämään" mua

- syyttää siitä, että turhaan jätin työpaikan jossa olisi ollut työtunteja (mutta mielenterveys olis ollut sen jälkeen pilalla)

- pilata mun päivän kaikilla yllä mainituilla.

Äiti on aina ollut samanlainen. Tosi pessimistinen ihan kaikesta. Ei tää kesä oo töiden takia ollut helppoa mulle, enkä mä ois eläny tätä kesää näin niinkuin nyt kävi, jos oisin saanu ite valita. Mä olen kuitenkin 23, eikä meidän talousasiat kuulu äidille tippaakaan. Oon jo vuosia ajatellut, että ihanaa kun muiden äidit on niin kannustavia. Oma äiti on rakas, mutta ihan helvetinmoinen pessimisti.

Aloin puhelun loppupuolella jo kyynelehtiä, enkä meinannut saada mitään sanotuks enää. Puhelun loputtua purskahdin itkuun. Tänään on muutenkin ollu vähän tunteellinen päivä, enkä tosiaankaan olis tarvinnut saarnaa siitä, miten paskasti mä oon nyt elämääni elänyt.

Harmittaa ihan superpaljon. Ollaan oltu aina läheisiä. Kai tää sit on jonkinlaista aikuistumista, mutta jos aikuistuminen on tällaista niin se on paskaa ja perseestä.