Yhtenä yönä kauempana asuvat, pitkään tuntemani ystävät olivat poistuneet yhteisestä Whatsapp-ryhmästämme sanomatta sanaakaan. Jäljelle jäivät minä, ja yksi toinen ystäväporukastamme.

Jäljellä olimme me, jotka olemme parisuhteessa.

Mä en ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka viettäisi kovasti vapaa-aikaa kavereidensa kanssa, vaan olen aina viihtynyt paljon kotona. Yläaste-lukioaikoina kun asuin vielä vanhempieni luona, oli sieltä matkaa keskustaan eikä ollenkaan julkista liikennettä, joten se oli yksi syistä miksi minusta kasvoi itsenäinen ja omasta rauhasta ja yksinolosta nauttiva ihminen. En ole myöskään pariin vuoteen nauttinut baareissa ravaamisesta, vaikka sitä olen välillä pakosta tehnytkin, jotta voisin viettää aikaa ystävieni kanssa.

Mä olen asunut nyt Helsingissä reilun vuoden, sitä ennenkin pysytellyt noin 100 kilometrin säteellä Helsingistä. Meidän "jengistä" osa muutti Tampereelle, yksi Jyväskylään, yksi Lappeenrantaan, eli hajontaa on. Koska valtaosa jengimme väestöstä (lue: 3) asuu Tampereella, kaikki yhteiset ajanviettomme on sijoittuneet sinne, eli junalla matkustaminen ja VR:n hinnat on tulleet tutuksi.

Koska välimatkaa on jonkin verran, niin ihan nopea piipahdus ei aina onnistu, varsinkaan jos on yhtään päällekkäistä ohjelmaa. Lisäksi mulla oli tänä keväänä taloudellisesti todella tiukkaa, joten ylimääräiseen ei jäänyt juurikaan rahaa. Jouduin jättämään välistä muutamia tyttöjenviikonloppuja, koska mulla ei ollut yksinkertaisesti rahaa junalippuihin.

Kun mä aloin seurustella, ystävät olivat kaikki ihan innoissaan siitä ja olivat sitä mieltä, että jo oli aikakin mun löytää kumppani ja että olen onneni ansainnut. Heitä kiinnosti paljon, että miten meillä menee ja he innokkaasti odottivat pääsevänsä tapaamaan poikaystäväni. Sitten ääni muuttui kellossa.

Ystävät alkoivat syyttää parisuhdettani siitä, ettei mulla ollut enää aikaa heille. Kerroin taloudellisesta tilanteesta, eivätkä he tuntuneet ymmärtävän millään. Kerroin uusista töistäni, jotka olin juuri aloittanut. Eivät ymmärtäneet. Yhtäkkiä heitä ei kiinnostanut parisuhdejutut, eivät minun eikä toisen parisuhteilevan ystävämme, vaan meidän juttumme sivuutettiin ja he keskustelivat sinkkujutuista ja tindereistä ja baarista kotiin viemistään miehistä.

Yhdellä ystävistämme lähestyi synttärit ja hän laittoi viestiä yhteiseen ryhmäämme ja kutsui meidät kaikki juhlimaan. Ajattelin, että voisin mennä, mutta en muistanut työvuorojani joten en vastannut heti mitään. Seuraavan yön aikana kaikki ystävämme olivat poistuneet ryhmästä, ja jäljelle jäimme me kaksi parisuhteessa olevaa.

Olin jo muutamia päiviä aiemmin miettinyt, että ryhmämme on ollut kovin hiljainen jo jonkin aikaa, kun usein siellä saattoi tulla kymmeniä viestejä päivässä. Keskusteltuani yhden ryhmän jättäneen "ystäväni" kanssa, hän kertoi että he olivat luoneet uuden ryhmän keskenään, ilman meitä parisuhteilevia, koska olivat kyllästyneet siihen ettei meillä ollut koskaan aikaa tavata heitä ja olimme aina vain poikaystäviemme kanssa.

Mä en edes voi käsittää että tällaista tapahtuu, ollaan kuitenkin kaikki päälle kakskymppisiä, opiskelevia tai töissä käyviä, omillaan asuvia "aikuisia". Mutta tää oli ihan todellista.

Mä olen onnellinen, että mulla on ystäviä myös Helsingissä, mutta pitkien ystävyyssuhteiden katkeaminen näinkin lapsellisella tavalla on oikeasti naurettavaa. Kuka käyttäytyy näin? Ehkäpä tämän pitikin päättyä juuri näin.