Pari viikkoa sitten se tapahtui. Mä romahdin.

Poikaystävä on tasaisin väliajoin kysellyt multa, että onko kaikki oikeesti ok, ja oon aina vaan sanonut, että joojoo, mua oon vaan väsynyt/stressaantunut/päänsärkyinen. Pari viikkoa sitten hän kysyi taas saman kysymyksen, ja aloin itkeä ihan hulluna.

Mikään ei tunnu miltään. Mä rakastan mun poikaystävää yli kaiken, mutta tuntuu niin sydäntä riipivältä, kun en tunne sitä tunnetta niin kuin haluaisin tuntea. En jaksa hymyillä, koska tuntuu ettei mikään ole sen arvoista. Haluaisin vain nukkua päivät pitkät, ja olen ihan rättiväsynyt kun tulen luennoilta kotiin. Sosiaaliset tilanteet uuvuttaa mua, ja mun on pakko prepata itseeni niitä varten aina tosi paljon. En tee mitään enää impulsiivisesti tai spontaanisti, vaan kaikki pitää olla suunniteltua, jotta osaan varautua siihen. Fiilis on erittäin paska ja itken entistäkin helpommin.

Kun olin saanut kaiken purettua, poikaystäväni halasi mua tiukasti ja sitten sanoi: pitäisikö sun mennä juttelemaan terveydenhoitajan kanssa?

Mä olen käynyt siellä nyt muutaman kerran ja jatkan käyntejä säännöllisesti. Tein vähän testejä, jotka näyttäisi osoittavan mulle tällä hetkellä keskivaikeaa masennusta ja lievää ahdistuneisuutta. Olen hakeutunut myöskin terapiaan terveydenhoitajan suosituksesta, mutta en ole vielä saanut vastausta.

Vaikka testien tulos ei mikään diagnoosi olekaan, niin silti samaan aikaan pelotti sekä helpotti kuulla tuo. Pelotti siksi, että en olisi ennen ikinä uskonut voivani olla masentunut. Ja helpotti siksi, että sain syyn sille, miksi mikään ei tunnu miltään. Ehdin jo pelätä aika ajoin, että onko parisuhteessamme jotain vikaa. Mutta tämä kokemus on opettanut mulle, että meidän suhde on erittäin vakaalla pohjalla, ja mulla on turvallinen olo.

On hyvä myöntää, että on vaikeeta. Se on ensimmäinen askel eroon vaikeuksista.