Kirjoitin postauksen tässä muutama päivä sitten, jonka aiheena oli ahdistus, stressi ja ehkä jopa lievä masennus. Taistelin postauksen kanssa, koska fontti ei mennyt kohdilleen ja heitteli eri kokoiseksi, ja tarpeeksi kauan tapeltuani, päätin luovuttaa ja poistin postauksen. Ihan hyvä.

Mun on tosi vaikeeta puhua asioista kenellekään. Oon saanut ihan tosissani tapella itseni kanssa, että olen saanut asioita kakistettua ulos esimerkiksi poikaystävälleni. Eikä se koskaan tapahdu ilman itkua, tai hirveetä määrää pahoittelua siitä, että ethän nyt pahastunut ja sori kun sanoin näin ja ethän loukkaantunut. 

Sama juttu tapahtui keskiviikkoiltana, just ennen kuin alettiin nukkumaan. Maattiin sängyssä pimeessä makkarissa, ja vihdoinkin sain sen sanottua: "musta ei oo tuntunu yhtään omalta itseltäni tässä lähiaikoina." Selitin, kuinka mua ahdistaa monet asiat, enkä tiedä miksi.

Kerroin, kuinka oon lähiaikoina miettinyt esimerkiksi sitä, kuinka paljon kaverisuhteita olen viimeisen kahden vuoden sisällä menettänyt tai unohtanut. Suurin osa toki ihan syystäkin, miksi hengata ihmisten kanssa jotka tekevät mun elämästä paskaa, mutta silti. Katson kateellisena toisten isoja kaveriporukoita, joiden kanssa he on henganneet jo vuosia. Tällä hetkellä mun paras ystävä on mun poikaystävä, mulla on pari hyvää ystävää ja sit ehkä pari kaveria, mutta ei niistä saa porukkaa kasaan, kun kaikki on niin eri asioiden ääreltä. Mä kaipaan esimerkiksi itselleni sellaista tyttöporukkaa, niin kuin mulla oli vielä vuosi sitten.

Lisäksi kerroin, että mua ahdistaa elämän sisällöttömyys. Mulla ei ole harrastuksia, ja vapaa-ajat menee kotona sohvan nurkassa Netflixiä katsellen ja kissaa silitellen. Poikaystävä siinä pelailee koneella ja ollaan yhdessä koko ajan. Mua alkaa ahdistaa se. Se, ettei ole mitään omaa, se, että ihan kaikki on, että me sitä ja me tätä. Mä rakastan mun poikaystävää, mutta mä tarvitsen myös omaa tilaa. Sanoinkin poikaystävälle, että luulin olleeni toivoton ällöromantikko, mutta oon nyt parisuhteessa ollessani tajunnut, että mua alkaa vaan lähinnä ahdistaa se, jos poikaystävä sanoo paljon siirappisia juttuja. 

Kaiken kruununa on myös mun ahdistus omaa kroppaa kohtaan. Oon lyhyen ajan sisällä lihonut aika paljon. Toki legendaarisia parisuhdekiloja on tullut muutama, pillerien sivuvaikutuksena on mahdollinen painonnousu ja liikunnan puute vaikuttaa. Mutta mulla on myös ongelmia syömisen kanssa. Oon huomannut syöväni tosi huonosti. Herkuttelen ihan liikaa, ja syön kunnon ruokaa liian vähän. Tahtoisin pystyä syömään paremmin, mutta haen edelleen ruoasta lohtua. Lisäksi syön enemmän silloin, kun olen yksin kotona. "Hemmottelen" itseäni ruoalla liian usein. 

Painonnousu aiheuttaa myös sitä, että mun kroppa alkaa hajoamaan alta. Mun polveni on jo oireilleet vuosia, mutta nyt viimeisen parin kuukauden aikana mun vasen polveni on alkanut pistämään vastaan paljon enemmän. Jos menen polvesta lääkäriin, vastaus on, että "painonpudotus auttaa", mutta siihen ei esimerkiksi tarjota apua ja se masentaa. Tää on mun henkilökohtainen kokemukseni.

Tyytymättömyys omaan kroppaan on laskenut mun itseluottamusta todella paljon. Se on näkynyt parisuhteessakin seksin vähenemisellä, ja sitäkin pyytelin poikaystävältäni anteeksi. Poikaystävä on ihanan kannustava asian muuttamisen suhteen, mutta sanoo myöskin hyväksyvänsä mut tällaisena kuin oon.

Ensimmäinen askel on ehkä otettu nyt kun ongelma on myönnetty jollekin toiselle, kuin vain itselle. Pikkuhiljaa. Mä haluan voida hyvin. Mä toivon, että onnistuisin.