Tänään keräsin itseni ja kysyin yhdeltä kaverilta, että haluaisiko hän tulla meille istumaan iltaa tällä viikolla, ennen kuin mulla alkaa harjoittelu. Vaati niin paljon, että sain esitettyä kutsun ja että sain itseni henkisesti valmiiksi viettämään aikaa kaverin kanssa. Hän on yksi kavereistani, jonka kanssa viihdyn parhaiten.

Hän sanoi ei.

Ihan kuin kaikki seinät olis kaatunut päälle. Mun sisällä meni sellainen kylmä aalto läpi mun kropan ja pettymys lankesi päälle noin tuhat kertaa pahempana kuin tällaisissa tilanteissa normaalisti - joo okei, sul on muita menoja niin katotaan joku toinen päivä. Mutta ei. Tänään teki mieli sillä hetkellä alkaa itkemään ja kiroamaan koko maailma paskaksi paikaksi.

Rauhoituin, ja tuudittauduin siihen ajatukseen, että okei, äiti tulee viikonlopuksi, hän on sentään yksi jonka kanssa voin viettää aikaa poikaystävän lisäksi. Laitoin äidille juuri viestiä varmistaakseni, onko hän tulossa, ja hän vastasi että ei tiedä, ei välttämättä.

Siis mikä vittu tätä päivää vaivaa. Oon saanut tänään jo kaksi itkukohtausta kotiin tultuani (oon ollut kotona 3 tuntia) ja ahdistaa niin paljon ajatus siitä, ettei mulla oikeesti ole ystäviä tai ketään, kenen kanssa viettää aikaa. Ees oma äiti ei ole sellainen.

Kunnon itsesäälissä kieriskelyä taas.