Viime aikoina mua on alkanut ahdistaa sosiaalisuus enemmän. Mut se on jännää, ei kaikkien ihmisten kohdalla, vaan toisten seuraan mä jopa hakeudun mielelläni.

Negatiiviset ihmiset on ne, kenen seuraa mä oon alkanut vältellä. Näiden vuosien aikana oon todennut, että jos ihmisiä ei oikeesti kiinnosta mun kuulumiset ollenkaan ja musta tulee kaatopaikka, jolle ne dumppaa kaiken sen paskan, tai "paskan" mitä niiden elämässä on, niin se ei oo sen arvoista. Varsinkaan tällä hetkellä, kun itelläkin on tosi vaikeeta. 

Yks mun läheisimmistä kavereista on mm. tuosta syystä alkanu ärsyttää mua ihan sairaasti. Mä ymmärrän, että ihmisille tapahtuu kaikkea, ja tuntuu että pitää purkaa, mut ei ihan oikeasti kaikki yksinkertaisimmatkaan asiat voi olla "vitun paskaa" tai "perseestä". Lisäksi mua on alkanut ahdistaa se, että hänellä on joku vastaus tai oma kokemus aina ihan vitun kaikesta. Mä en halua aina vertaiskokemuksia ja sitä, että aletaanki puhumaan toisen kokemuksista, kun vihdoinkin yritän avautua omasta elämästäni. Oon kans miettinyt, että miten yhdelle ihmiselle on voinut tapahtuakin niin monta asiaa lyhyen elämänsä aikana, hän on mua kuitenkin vielä puoltoista vuotta nuorempi.

Musta tuntuu etten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan tää kuulostaa vaan kauheelta ragepurkautumiselta. Mutta se, että en esimerkiksi halua mennä enää jumppaan josta pidän, siksi koska tää mun kaveri on siellä, ei oo enää hauskaa. Välttelykään ei toimi ikuisesti, ja odotan vain sitä, että tää mun kaverini huomaa mun käytöksen. Mä en oo koskaan ollut hyvä ottamaan asioita esille, tai puhumaan asioista rehellisesti ja selvittämään asioita. Mä en myöskään haluaisi vältellä tätä mun kaveria, koska se on oikeesti ihan yläastemeininkiä. Mulla nyt vaan ei oo voimia siihen, että omien kamppailujen lisäksi pitäis vielä jaksaa kuunnella se kaikki paska, mitä toinen selittää. 

Mä toivon, että kun tietyn aikaa ottaa etäisyyttä, niin sitten taas asiat alkaa rullaamaan ja tuntuu taas paremmalta. Mä todella toivon. Ei mulla tässä elämän aikana turhan montaa hyvää kaveria oo ollut. Mutta ehkä tää on taas näitä, että ei sitten ollutkaan meant to be, tai ehkä mä itse olen jotenkin tosi vaikea ihminen ja mun on siksi vaikeaa pitää pitkiä ystävyys- tai kaveruussuhteita yllä. 

Oon kuitenkin iloinen siitä, että tunnen lähentyneeni taas oman äidin kanssa, kun sain hänelle kerrottua asiasta. Oli oikeesti niin helpottavaa, kun tiistai-iltana äiti soitti ja kysyi päivästä, ja pystyin hänelle kertomaan olleeni terapiassa ja vähän jakamaan kokemuksia siitä. Ei tarvii enää peitellä mitään, vaan voi taas avoimesti kertoa ja puhua kaikesta.

Olipahan taas aivopieru koko tämä teksti, kunnon oksennus vaan kaikista fiiliksistä. Onneksi on taas viikonloppu. Pikku breikki taas arjen vilinästä.