Puoltoista kuukautta sitten aloitin elämäntaparempan. Kiloja ei oo ihan kauheesti vielä pudonnut, sillä päätin hylätä ajatuksen nutraamisesta. Lähinnä sen takia, että ne pussikeitot maistui ihan helvetin pahalta. En myöskään oo halunnut totaalikieltää iteltäni mitään, sillä sen tiesin jo entuudestaan ettei siitä tuu mitään.

Arki mulla menee aika kivuttomasti terveellisesti syöden. Viikonloput on pahoja. Tulee tilattua epäterveellistä ruokaa tai käytyä jossain syömässä. Ja herkuteltua muutenkin. Maanantait on mulle kuitenkin aina sellainen aloitus puhtaalta pöydältä, vaikka toivoisinkin että osaisin myös sen viikonlopun syödä aina nätisti. Herkuttelua vois olla sitten vaikka kerran parissa viikossa.

Viimeset puoltoista viikkoa oon kuitenkin aika lailla kussu omiin muroihin. Poikaystävä lähti koiravahdiksi vanhempiensa luo ja oli poissa kotoa puoltoista viikkoa. Se oli paha, sillä paluu vanhoihin mättötapoihin tapahtui. Aikaisemmin oon vetänyt milloin mitäkin herkkua aina silloin, kun kukaan ei ole näkemässä tai todistamassa sitä. Ja sit niitä herkkuja on pitäny syödä ihan sikana aina. Ehkä vois puhua jonkin sortin ahmimishäiriöstä. En vetäny ehkä ihan niin övereitä ku oisin voinu vetää, mutta silti meni aika vituiks. Nyt tosin on sitten motivaatiota taas aloittaa uusiksi, kun poikaystävä palasi kotiin, ja uusi kuukausi alkoi maanantaista. Mikä sen parempi hetki tehdä korjausliike?

Noin muuten mun olo on kyllä paljon parempi verrattaessa esimerkiks viime kevääseen. Mä lopetin minipillereiden syömisen tasan kuukausi sitten ja sillä on ollut ihan mieletön vaikutus mun mielialaan. Tiesin niitä aloittaessani että ne mahdollisesti voi sivuvaikutuksena aiheuttaa alakuloisuutta, mutta mun olo oli siitä jotenkin vielä extremempi. 

Veikkaan, että mun masennus on hyvinkin saanut boostia just näistä ekstrahormoneista, mitä oon naamaani vetänyt puoltoista vuotta. Musta tuntuu, että oon saanut elämänilon takaisin, koen positiivisiakin tunteita ja arki on aika normaalia. Toki mulla on edelleen päiviä kun elämä on täyttä paskaa eikä huvita tehdä mitään, ei haluais nousta sängystä eikä varsinkaan puhua kenenkään kanssa. Mutta koen olevani enemmän oma itseni taas, pitkän tauon jälkeen.

Seksuaaliset halut mulla tosin ei ole palanneet ainakaan vielä, mutta jotain kipinää senkin puolesta alkaa olla. Yksi asia mitä en tosiaan ollu kaivannut, oli menkat, jotka tekivät comebackin viime viikonloppuna, kivuliaampana kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt niidenkin puolesta alkaa elämä voittaa ja luojan lykky, että mulla on aina ollut tosi lyhytkestoiset menkat.

Mua harmitti kun terapia loppui keväällä, mutta nyt pääsen jatkamaan keskustelua ainakin muutaman kerran psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Katsotaan, onko siitä mulle hyötyä vai haittaa. Vähän ehkä rasittaa avata se paskaa sisältävä arkku uudestaan ja kertoa taas kaikki uudelle ihmiselle, mutta toisaalta jos siitä on mun oman voinnin kannalta jotain hyötyä, niin sen verran paljon mä itestäni välitän että teen sen. 

Tosiaan, mun oli alunperin tarkoitus myöskin valmistua joulukuussa, mutta päätettiin oppariahdistuksen alla vähän venyttää valmistumista, ja näin ollen sen pitäisi tapahtua helmikuussa. Meillä oli parin kanssa ihan hullu stressi aiheesta, ja sitten päädyttiin helpottamaan omaa oloamme ja käytiin opon kanssa neuvottelemassa asiasta. Sekin on helpottanut omaa oloa.

Mulla on enää kolme varsinaista koulupäivää jäljellä, ja sit oisin enää opparia vaille valmis. Käsittämätöntä, mihin nämä opiskeluvuodet on menneet. Oli niin turvallista vain olla ja (muka) opiskella. Työelämä tuntuu pelottavalta. Mutta onneksi siihen on vielä aikaa.