Päälle puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksesta.

Toisaalta se on hyvä. Mulla on selkeästi mennyt siis ainakin niin hyvin, että ei ole ollut tarvetta purkaa tänne. Ja niin se onkin ollut. Parisuhde on kukoistanut, asustelemme yhdessä (myös virallisesti maaliskuusta alkaen), ja sillä puolella menee ihan kivasti. 

Toisaalta jotain on selkeesti taas pielessä, kun koen tarvetta kirjoittaa tänne. Ja se mikä on pielessä, on minä.

Oon pitkään jo ollut todella ahdistunut taas omasta koostani ja jotenkin tiedostan erityisen vahvasti sen, että lihoan. Mielessä pyörii ihan koko ajan se, että pitäisi syödä paremmin, pitäisi liikkua, pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Katson itseäni peilistä ja vihaan sitä, mitä näen. En tykkää enää ottaa itsestäni kuvia, joita otin ennen paljon, koska niistä ei enää yksinkertaisesti tule hyviä. En näytä omaan silmääni hyvältä.

En ole koskaan painanut näin paljon, kuin mitä painan nyt. Toisaalta tekisi mieli keskustella asiasta kumppanin kanssa ja hänen avullaan lähteä käymään kaikkea paskaa läpi, mutta sitten taas sekin ahdistaa. Että pitäisi oikeasti puhua omasta koosta enemmänkin ja siitä, mitä painan ja siitä, että en vittu vieläkään osaa suhtautua ruokaan ja syömiseen aikuismaisesti. Oon kuitenkin jo 27.

Ahdistaa se, että oon niin kärsimätön tulosten suhteen. Ja laiska. Ja ärsyttää se, että viime syksynä kun vihdoinkin löysin mieluisan urheiluharrastuksen, eli uinnin, niin korona pisti hallit kiinni ja nyt ainoa vaihtoehto on käydä aivan vitun täynnä olevassa maauimalassa, ei kiitos. Luonnonvesissä en tykkää käydä ollenkaan.

Polvi reistailee taas, ja uinti teki sillekin ihan älyttömän hyvää. Ja oikeasti myös mielelle, kun tuli sellainen olo että vihdoinkin teen jotain hyvinvointini eteen ja jopa nautin siitä. Mutta ei, tottakai yks vitun maailmanlaajuinen pandemia tarvitaan siihenkin sotkemaan.

En vähättele koronaa, mutta mua vituttaa tää tilanne.

Mies on tällä hetkellä viettämässä aikaa kavereidensa kanssa, ja tässäkin kävi perinteiset "juu sopiikos että en tulekaan vielä tänään kotiin vaan meen kaverille yöksi" -keissi, joista mieheni tietää, että en pidä. Siis siitä, että asioita tapahtuu ex tempore ja suunnittelematta. Tottakai sanon, että se on ok, mutta kyllä tänään jo iltapäivällä ajattelin, että onneksi se on tulossa yöksi kotiin. Koska heti kun olen yksin näiden ajatusteni kanssa, mun tekee vaan mieli mättää kaikkea paskaa suuhuni ja tälläkin hetkellä taistelen sen ajatuksen kanssa, että lähdenkö vielä hesestä hakemaan safkaa.

En saa mennä. Ei täs oo mitään järkeä. Apua.