Kävin viime viikolla yksityisellä lääkäriasemalla, koska omalle terveysasemalle oli melkoisen pitkä jono. Olin varannut ajan sellaiselle lääkärille, jolla oli esittelyn mukaan kokemusta masennuspotilaista, mutta edellisenä päivänä mulle soitettiin sieltä, että lääkäri on sairaana, voidaanko vaihtaa toinen lääkäri tilalle.

No, enpä sitten tiennyt, että lääkärikseni valikoitui työterveyslääkäri, jolla omien sanojensa mukaan oli hyvin vähän kokemusta masennuksesta. Nice.

Lääkäri puhui mun päälle kun yritin kertoa ongelmaani. Aloin itkeäkin tapaamisen aikana, ja kesti kauan ennen kuin lääkäri tarjosi minulle paperia, joka sekin oli vain nippu käsipapereita tuupattuna käteeni. Sain kuin sainkin apua uniongelmaani, vahvempaa melatoniinia sekä jos se ei auta, niin reseptin unilääkkeeseen. Lisäksi lääkäri kirjoitti minulle myöskin diagnoosiksi lievä masennustila. Vain sen perusteella, mitä olin itse kertonut, sekä että olin edellisellä viikolla tehnyt opiskeluterveydenhoitajalla Beckin masennustestin, josta tuloksena oli lievä masennus. Okei, en koe diagnoosia mitenkään vääräksi, mutta olihan tuo nyt aika perseestä.

Äitini tuli sitten lopulta viime viikonlopuksi meille, ja meillä oli kyllä kiva viikonloppu. Kun vietiin äiti juna-asemalle eilen, niin kyllähän siinä heti pieni äidin ikävä iski. Tuntuu, kuin oisin kokenut takapakkia aikuistumisessa nyt, kun on ollut tätä masennusta - ihan kuin oisin taas joku pikkutyttö joka kaipaa äitinsä suojaa jatkuvasti.

Mulla alkaa tänään opiskeluaikani viimeinen harjoittelu lastensuojelussa. Mua pelottaa ihan sikana, että jaksanko mä tehdä tämän harjoittelun nyt, ja vielä tuollaisessa ympäristössä, jossa työskenteleminen voi olla raskasta. Ärsyttävää, että koko aamun kuudesta asti oon ollut pala kurkussa, koska mua jännittää ja ahdistaa niin paljon mennä tänään harjoitteluun. Aloitan iltavuorolla, ja ajatus siitäkin, että työ on vuorotyötä ja näin uniongelmaisena ois tärkeetä saada unirytmi kohdalleen, pelottaa etten oikeasti jaksa. Toivon, että mun ei tarvitse tehdä kovinkaan montaa viikonloppua, koska sitten en myöskään tiedä, koska ehtisin tehdä opinnäytetyötä.

Juttelin eilen äidin kanssa, ja totesin, että jos en yksinkertaisesti kykene suorittamaan harjoittelua, niin yritän siirtää sen sitten vain syksylle ja sumplia asioita sitä mukaa. Tai niin, että suoritan lopun harjoittelun syksyllä, ja osan nyt keväällä. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa ja siirtää harjoittelu heti syksylle, mutta kesätöistä lupailtiin alustavasti sijaisuutta vielä osaksi syksyä, niin en tahtoisi myöskään missata sitä tilaisuutta.

Kamalaa myöntää, mutta olen tänä aamuna jo miettinyt kymmeniä kertoja eri mahdollisuuksia livistää tästä. Harjoittelupaikka ei ole mulle ehkä se kaikista mieleisin, vaan valitsin vain sen paikan mikä sattui olemaan vapaana, koska olin itse niin myöhässä näiden asioiden kanssa. Lähtöön on nyt reilu puoli tuntia ja itkettää, ehkä hieman oksettaakin ja henkeä ahdistaa. Voi apua, mitä tästä oikein tulee.